Suomalaiset ovat yksinäistä kansaa. Jo ennen koronaa joka viides suomalainen koki yksinäisyyttä ajoittain ja joka kymmenes jatkuvasti. Siis puoli miljoonaa ihmistä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuksen mukaan joka kolmas suomalainen kokee yksinäisyyden tunteen kasvaneen korona-aikana. Kyse on yksinäisyydestä, joka ei ole oma valinta. Ei siis yksin olemisesta vaan yksinäisyyden tunteesta, johon liittyy ahdistusta ja kaipuuta muiden ihmisten seuraan.
Yksinäisyyttä tutkinut professori Niina Junttila on korostanut, miten yksinäisyys näkyy aivoissa ja muuttaa ihmisen käyttäytymistä. Se saa ihmisen kiinnittämään aiempaa helpommin huomionsa negatiivisiin asioihin. Tämä johtaa pahimmassa tapauksessa ahdistukseen, masennukseen, jopa radikalisoitumiseen tai itsetuhoisuuteen. Yksinäisyys lisää stressihormonin eli kortisolin määrää kehossa, mikä rasittaa elimistöä ja altistaa pitkällä aikavälillä monille sairauksille. Aivoissa yksinäisyys tuntuu sosiaalisena kipuna samoilla alueilla, missä fyysinenkin kipu tuntuu.
Yksinäinen voi tipahtaa hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle, koska ei pärjää yhä vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin perustuvassa informaatio- ja statusyhteiskunnassa, Junttila toteaa. Yksinäisyys vaikuttaa paitsi psyykkiseen hyvinvointiin, myös muuhun elämään. Naisilla yksinäisyys lisää esimerkiksi lohtusyömistä, miehillä puolestaan alkoholinkäyttöä. Yksinäisyys voi johtaa myös taloudellisiin vaikeuksiin ja työttömyyteen. Yksinäisyys on usein pitkäkestoista. Jos on lapsena kokenut yksinäisyyttä, se usein jatkuu myös läpi nuoruuden aina aikuisikään asti. Yksinäisyydestä on vaikea päästä pois.
Usein yksinäisyyteen sysää elämäntilanteessa tapahtunut muutos kuten muutto, ero, työn loppuminen tms. Uudella asuinalueella tai uudessa työssä ei tunnu olevan ketään, jonka kanssa voisi tutustua enemmän tai alkaa ystävystyä. Opiskeluiden aloittaminen uudella paikkakunnalla ei kaikille olekaan juhlaa. Perheen hajotessa moni kertoo, miten surullista on liiton päättymisen lisäksi se, että niin monet ystävyys- tai sukulaisuussuhteet tulevat tiensä päähän. Lapsille vanhempien ero merkitsee usein, että joutuu luopumaan koulusta, ystävistä joko kokoaikaisesti tai ainakin osittain. Erityisesti lapset kokevat yksinäisyyttä myös uusissa perhekuvioissa kun aikuiset ovat valinneet ympärilleen uusia ihmisiä, joihin heidän on vain sopeuduttava.
Yksinäisyys ei kuitenkaan ole asia, jolle emme mahtaisi mitään. Sitä voi myös vähentää. Jo se, että yksinäisyydestä voidaan puhua, hälventää usein kokemuksen ahdistavuutta. Lisäksi jokainen meistä voi arkipäivässään miettiä, kuinka rakentaa yhteyttä lähellä oleviin ihmisiin. Vaihdanko muutaman sanan naapurin kanssa? Tarjoanko apua kaupan hyllyllä, kun vanhus ei ylety? Pysähdynkö, kun huomaan lasten keskinäistä kiusaamista kadulla? Soitanko joskus hänelle, joka juuri erosi tai yksin asuvalle sukulaiselleni?
Kirkossa meillä olisi loistavat mahdollisuudet kutsua alueidemme väki koolle milloin milläkin hyvällä syyllä: yhteiselle keitolle, kahville, pihatalkoisiin tai vaikka urheilemaan. Voisimme ehkä kysellä alueidemme asukkailta, kuinka kirkkomme tiloja voitaisiin käyttää yhteisöllisyyden parantamiseksi. Tuomiokirkkoseurakunnan ystävyysseurakunnassa Bergenissä seurakunta on antanut nuorten aikuisten käyttöön talon. Talo on täyttynyt käyttäjien itsensä ideoimista tapahtumista ja toiminnoista, on käsityö- ja ruoanlaittopiirejä, musiikkia, urheilua, kulttuuria – sellaisia asioita, joista nuoret aikuiset itse ovat olleet kiinnostuneita.
Yksinäisyyden murtamisessa olennaista on, että joku rohkenee ja viitsii olla se, joka kutsuu koolle. Kirkolle tämä rooli sopisi aivan erityisen hyvin – myös Turussa.
Sari Sundvall-Piha