Seisoin aamupäivällä kaksi tuntia supermarketin eteisaulassa, hymyilin ja nyökkäilin ihmisille. Moni tuli kohti kolikkoja tai lompakko kourassaan, mutta kaarsi vasemmalle pelikoneiden luo tai oikeaan veikkaustiskille. Vielä useampi piti katseensa tiukasti kulkusuunnassa.

Hyi hitto, taas kerjätään, sihautti joku ohi hiipiessään, ja toinen ilmoitti kaiken olevan huijausta, mieluummin hän heittäisi rahaa autotielle. Kolmas pysähtyi ja kysyi, mihin raha menee. Saattohoitoon ja Guatemalan ihmisoikeustarpeisiin. Eihän täälläkään ole ihmisoikeuksia, hän hämmästeli. Rahaa kaivaessaan hän kertoi, kuinka puhe hyvinvointivaltiosta on petkutusta. Ihmisillä on omavastuu jokaisella, muttei siitä haluta puhua!

– Minulla ei olisi varaa tähän, mutta annan kun juuri sinä olet siinä, joku sanoi, ja toinen, että seurasi kiinnostuneena kirjoituksiani lehdessä. Kolmas olisi jutellut, jos olisin ollut diakoni.

Moni vastasi hymyyn tai toi muuten vain rahansa Yhteisvastuu-lippaaseen.