Ristiveto

Voiko juoksu olla pyhiinvaellusta?

Havahduin pari viikkoa sitten Turun kaupungin ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pyhiinvaelluskoordinaattori Annastiina Papinahon kysymykseen, voiko juoksu olla pyhiinvaellusta.

Papinahon kysymys on ymmärrettävä ja tarpeellinen. Onhan pyhiinvaellukseen perinteisesti liitetty mielikuvat hitaasta matkanteosta, viipyilevästä maailman ja oman sisäisen maailman tarkkailusta sekä rukouksesta.

Mutta voiko hengästyneenä olla mielen hiljaisuutta ja sisäistä rukousta?

Juoksin juuri ystävieni kanssa Helsingissä maratonin. Maratoniin liittyy aina huolellinen valmistautuminen, tankkaukset ja juoksukavereiden tsemppaaminen.

Lähtöviivan tunnelma on aina ainutkertainen. Sitkeitä ihmisiä ympärillä, saman hulluuden jakavia juoksuveljiä ja -sisaria. Ihmisiä kuin elämän kirkkaassa keväässä: täynnä voimia, jopa uhmakasta tarmoa.

Alun kirkasotsaisuudella mennään maratonin puolivälin yli niin että heilahtaa. Juttua tulee ja katse on ympäristössä. Tutuissa paikoissa juostessa saattaa vastaan tulla nuoruuden muistoja: tuossa puistossa istuttiin unohtumattomia iltoja ystävien kanssa, tässä kohtaa rakastuin ja juuri tässä risteyksessä soviteltiin kerran riitoja.

Vähitellen matkanteko alkaa kuitenkin painaa ja katse kääntyy sisäänpäin. Mieleen hiipii taju siitä, että taival on vielä pahasti kesken. Vauhti hidastuu ja ajatukset täyttyvät epäilyksistä. Jaksanko pitää vauhtini? Mitä jos polveni pettää tai voimat loppuu?

Viimeistään kolmenkympin paikkeilla nuori uho taittuu ja taivaalle muodostuu tummia pilviä. Enää ei laulata. On kuin juoksija olisi saavuttanut elämän keski-iän: on ryhdyttävä elämään tosiasioista.

Alkaa myös realistisen kaupankäynti: jos vähän himmaan, jaksan pidempään ja pääsen ehkä kunnialla maaliin.

Kolmenkympin jälkeen mennäänkin askel kerrallaan. Enää ei selviä pelkillä omilla voimilla. Jokainen kannustushuuto tulee tarpeeseen. Jotenkin ihmeellisesti sitä vain mennään kilometri kerralla eteenpäin. On pakko mennä, kun muutkin menee.

Viimeistään siinä kohtaa sisuuntuu, kun reilu seitsemänkymppinen sipsuttaa kevyellä jalalla ohi ja tsemppaa nuorempaa.

Maraton huipentuu loppusuoralla, astuttaessa stadionille. Viimeisen kahdensadan metrin aikana tulee käytyä läpi koko matka ja sen vaiheet.

Stadionilla yleisön kannustus antaa voimat loppusuoralle, väsyneen juoksijan vauhti kiihtyy, kipu väistyy, kädet nousevat ylös ja kyyneleet valuvat poskille. Mielen täyttää hurmioitunut onnentunne: minä taistelin, jaksoin ja selvisin. On kyse itsensä voittamisesta. Ja monelle kyse on enemmästäkin, sisäisestä matkasta läpi pimeän.

Maalissa on voittajia, itkeviä ja iloisia juoksijoita. Perille päässeitä onnitellaan. Viestit ja puhelut lähtevät kotijoukoille: olen maalissa!

Pyhiinvaellus on päättynyt. Käsillä on maratoonarin ohut hetki. Kristittynä myös kysyn: Tätäkö on kerran päästä perille?

Risto Leppänen
kirkkoherra

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *