Vaikka tuorein paljastus lasten seksuaalisesta riistosta liittyy katoliseen kirkkoon on muistettava, että tuota julmuutta tapahtuu kaikkialla.

Katolisen kirkon pappien selibaattivaatimuksessa on raskas otaksuma, joka sotii ihmisen luontoa vastaan. Papilta kiistetään oikeus parisuhteeseen ja perheeseen – asioihin, jotka useimmille ihmisille ovat elämän suurimpia tyytyväisyyden lähteitä. Selibaattivaatimuksessa kiistetään, että pappi on ihminen kaikkine inhimillisine tarpeineen. Lutherin kirkon uudistumispyrkimyksissä 1500 -luvulla pappien selibaatin purkaminen olikin yksi keskeinen asia.

Jeesuskin oli samanaikaisesti tosi Jumala ja tosi ihminen – mikään jumalallinen eikä mikään inhimillinen ollut ollut hänelle vierasta. Ei, että hän olisi tehnyt kaiken saman, mitä me ihmiset, mutta ihmisen elämä raastavimpinekin tuntoineen oli hänelle käsitettävää. Hän eli ihmisen elämän ja tiesi, mistä puhui, kun ihmisiä lohdutti ja paransi.

Papit kohtaavat työssään eri tavoin hauraissa elämäntilanteessa olevia ihmisiä: juuri suuren menetyksen kohdanneita tai monin eri tavoin syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät osaa tai uskalla käyttää ääntä itsensä puolustamiseen, esim. nuoria, joille seksuaalisuuden ulottuvuudet ovat vasta avautumassa.

Nuoruuteen kuuluva itsen etsintä ja epävarmuus tuntuvat ja myös näkyvät. Niin kuuluukin. Yhdistettynä aikuisen seksuaalisuuden kehittymiseen etsiminen ja epävarmuus luovat niin hauraan tilan, että väärin käytettynä seurauksena on pahaa jälkeä. Varsinkin, kun hyväksikäyttäjät omassa häiriintyneisyydessään vetoavat häpeään ja heijastavat oman syyllisyytensä nuoreen pyrkien tämän vaientamaan.

Kun työssään kohtaa eri tavoin hädän alla eläviä on olennaista, että työntekijän omat sielun synkimmätkin kolkat, pimeimmätkin kellarit ovat tulleet riittävän tutuiksi. Tällöin mahdollistuu, ettei ala hoitaa itseään muiden kustannuksella tai syökse omaa pahaa oloaan muiden kannettavaksi. Kun kuuntelee toisen henkilökohtaisimpia unelmia, kipuja tai pelkoja, on kuuntelijan mielen oltava toisen tarinoiden käytössä ilman, että alkaa sekoittaa itseään toisen kertomaan. Tämä tarkoittaa, että omat syöverit on perattava tavalla tai toisella. Myös työntekijällä olisi oltava mahdollisuus olla kuunneltavana ja autettavana. Kenties tämä ulottuvuus on ollut liian laiminlyöty niin, että silloinkin kun on uskaltautunut avautumaan omasta tuskastaan on saanut liian helposti vastauksen, joka kannustaa peittelemään asioita mieluummin kuin niitä avaamaan.

On vaarallista asettaa työntekijää idealisoiduksi. Nuoret saattavat toki ohjaajiaan ihannoida, kuten kehitysvaiheeseen kuuluukin, mutta juuri siksi olisi olennaista, ettei rakenteissa ole tilausta epätodelliselle ihannoinnille, joka vääristää todellisuuden. Nuoruudessa ihannoidut tahot alkavat nuoren mielessä ajan päästä normaalisti asettua tavanomaisiin uomiinsa. Ihannointi on tehnyt tehtävänsä ja kehitys voi kulkea eteenpäin. Ei pidä kirkoissakaan ajatella mitään muuta.

Siksi on olennaista, että kirkon työntekijöillä on paikka, jossa he voivat oman elämänsä taakkoja jakaa luottaen siihen, että apua on. Muutos alkaa siitä, että myöntää sen tarpeen itselleen. Kukaan ei voi pelkästään kuunnella ja auttaa muita ilman, että hänellä itsellään on mahdollisuus omassa hädässään kääntyä toisen puoleen. Mutta olennaista on myös, että kaikilla niillä, jotka aikojen saatossa ovat joutuneet seksuaalisen riiston kohteeksi, on mahdollisuus alkaa puhua. Niin, että yksinäisyys ja häpeä asian ympäriltä väistyvät. Seksuaalisen kaltoinkohtelu, olkoon kuinka kauan sitten tapahtunutta tai millaista tahansa, ei ole salaisuus. Se on haava, jota voidaan hoitaa, vaikka arpeen olisikin jo tottunut.

Sari Sundvall-Piha