Ristiveto

Väsynyt pelkkiin sanoihin ja liikkuviin kuviin

Luterilaista kirkkoa on vanhastaan pelkistetty ilmaisulla ”sanan kirkko”. Sillä on haluttu korostaa Raamatun kirjoitettua ja puhuttua sanaa, joka välittää ihmiselle Jumalan armon. Samasta periaatteesta on juontunut periaate, jonka mukaan uskon tiedollisella ja opetuksellisella ulottuvuudella on kokemuksia ja estetiikkaa tärkeämpi asema. Sanan kirkkoa on sittemmin toki ravistellut estetiikan ja mystiikan vahvistuminen kirkon elämässä.

Korona-aika on vienyt monen elämän ruutujen pariin. Olemme onnistuneesti vieneet opettavat, soivat ja pelastavat sanat ruuduille ja somestriimeihin. Syystäkin on aihetta ihastella vaikkapa koulun ja kirkon ottamaa digiloikkaa. Muutos on ollut käänteentekevä ja siitä varmasti jää paljon elämään.

Digi-ihastelun rinnalla on ruutuaika kasvanut äärimmilleen ja samalla on alkanut ilmetä myös digiväsymystä. Ihmismieltä ei voi kokonaan tyynnyttää ruutujen välityksellä. Elämä ei viime kädessä synny eikä virtaa somessa.

Viimepäivien some-hartauksista on jäänyt mieleen Littoisten kirkon projektityöntekijä Tiina Aaltosen iltarukous: ”Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi miettiä turvavälejä”.

Vaikka lähelle tulemisen aika ei vielä ole tullut, rukous ilmaisee ihmisenä olemisen ja myös kirkkona olemisen syvän ytimen. Luterilaisena on myönnettävä: pelkkä ”sanan kirkko” on vajaa kirkko. Ihminen tarvitsee puheen lisäksi jotakin konkreettista ja käsin kosketeltavaa. Kristus ei ollut käsite, Kristus oli ihminen. Pyhä ei kosketa, jos ihminen ei kosketa. Sanat helisevät tyhjyyttään, jos ei saa tuntea läsnäolon lämpöä.

En yllytä toimimaan vastoin viranomaismääräyksiä. Enemmänkin haluan sanoa, miten tärkeää uskon ulottuvuudelle on myös fyysinen läsnäolo. Kotona on oltu lähellä ja leipää on leivottu. Silti jotakin puuttuu. Se liittyy laajempaan yhdessäoloon.

Kaipaan yhdessä syömistä ja kahta metriä läheisempää läsnäoloa. Kaipaan Jumalan huonetta, jossa lauletaan ja jossa on kaunista. Kaipaan hengellistä leipää.

Kaipaan, koska yhdessäolon ja Jumalan armollisen läsnäolon välillä on olemassa erottamaton yhteys.

Risto Leppänen
kirkkoherra

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *