Tuli tarve päästä metsään, juuri sopivasti loman kynnyksellä. Löytyi vuokramökki retkeilyreitistön lähettyviltä. Menin metsään, ensin yksin. Kuljin minne aurinko ja kännykän paikannusohjelma neuvoivat. Ryteiköt ja ojat, erämaajärvi ja joutsenet elivät omaa elämäänsä, minä omaani. Kyykistyin tarpeilleni, kun siltä tuntui. Istahdin kaatuneelle puunrungolle, kun se kutsui, vaikka olin hetki sitten istunut mättäällä kahvia juomassa. Täysi rauha sisällä ja ulkona.

Tuli tarve nähdä jälkikasvuani. Kutsutut ottivat ilokseni kutsun vastaan. Mietittiin vaihtoehtoja, tehtiin valintoja. Aamulla osa leiriytyi mökkiin, osa käveli kanssani metsälenkin, tahtiini. Ja minä heidän tahtiinsa: vahdin ettei kello karannut vaan he ehtivät illaksi rientoihinsa. Kukin sai tavalla tai toisella tarpeitaan tyydytettyä.

Mökillä radio ja kännykän verkkolehti kertoivat hallituksen kehysriihestä, sen päätöksistä ja siitä, miten päätöksiin reagoitiin jopa eroamalla hallituksesta – periaatteellisista, ideologisista syistä. Kuvittelin näkeväni siinä kovin tutun ketjun, jossa havainto (nyt leikataan vähävaraisilta) muuttuukin tulkinnaksi (tuloeroja varmaan kasvatetaan vaan) ja sen herättämä tunne (vaikkapa pettymys) muuttuu ajatukseksi (näin ei pitäisi olla). Tunteen takana oleva tarve (hyvää kaikille) korvautuukin strategialla (minä ainakin aion aina puolustaa heikkoja) ja pyytämisen ja ehdottamisen sijasta (voisimmeko tavalla tai toisella huolehtia myös vähävaraisista?) aletaankin vaatia (tehdään se juuri tällä meidän keksimällämme tavalla!).

Huomasin unelmoivani siitä, kuinka politiikassa, työpaikoilla, kaveriporukoissa, perheissä opittaisiin pitämään havainnot erillään tulkinnoista, tunteet niitten herättäjistä, tarpeet keinoista tyydyttää ne ja pyynnöt vaatimuksista. Kun yhdessä mietittäisiin erilaisia vaihtoehtoja kenenkään sanelematta tomintatapoja, jännitykset, ahdistukset ja pelot saattaisvat hyvinkin sulaa siinä sivussa sovuksi ja iloksi.

Myrskytuulen esittämien vaatimusten seurauksia. (Ottamani kuva lisätty 1.4.)