Seurasin syksyllä lehdestä sukunimikaimani Annelin ties monettako oikeusprosessia miehensä mahdollisesta taposta tai murhasta. Yhteiskunnan kannalta on hienoa, ettei ketään saa kutsua syylliseksi ennen kuin syyllisyys on todistettu. Syntyy myös jännittävää oikeussalidraamaa, kun uusia todisteita puolesta ja vastaan kaivetaan esiin.
Mutta kun periaate saa arkielämässä muodon ”kaikki on sallittua, kunhan ei jää kiinni”, onkin jo helposti pudottu polulta pusikkoon ja omantunnon kuulemisesta ideologiaan. Joku toimittaja raportoi Kevan äveriäästi eläneen toimitusjohtajan Merja Ailuksen letkauttaneen loppuviikosta, että syyllinen oli löydetty (hänestä), vielä pitäisi löytää rikos.
Ihmisillä on yleensä syynsä tekoihinsa. Muita ihmisiä esimerkiksi kannattaa toisinaan pelätä. Heillä on hyvinkin valtaa satuttaa minua, jättää yksin ja hylätä, jos en toimi heidän tahtomallaan tavalla.
Toisille kannattaa silti toisinaan suuttua, jotta he tietäisivät, miten minua – tai muita ylipäätään – saa kohdella ja miten ei. Millainen on minun tapani olla olemassa. Suutahtaminen tuo sopivasti energiaa asian ilmaisemiseen. Mutta jos en koskaan uskalla osoittaa ärtymystäni toisille lempeästi ja rakentavasti, sitä saattaa kertyä sisälleni niin paljon, että lopulta räjähdän ja teen jotain ajattelematonta.
Jos annan kohdella itseäni huonosti, kohtelen helposti muita yhtä huonosti. Jos minulle huudetaan töissä, huudan helposti itse kotona.
Toisessa ihmisessä on hyvin helppoa nähdä asioita, joitten olisi hyvä olla toisin. Auer voisi olla avoimempi, Merja nöyrempi.
Kirkossa on vanhastaan tunnustettu omia syntejä. Tapa ei ole hassumpi. Kun toisen toiminta tai ominaislaatu oikein ärsyttää, häntä voikin käyttää peilinä. Missä kohden olen itse samanlainen? Miten itse toimisin hänen tilallaan? Miten nyt olenkaan toiminut häntä kohtaan? Pitäisikö pyytää anteeksi tai muuttaa toimintatapaani?
Kirkossa on vanhastaan opetettu, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja armahtaa syntisen. Armahdus luetaan meille ilman omaa ansioitamme, mutta sen vastaanottaminen taitaa silti edellyttää sitä, että myöntää armoa tarvitsevansa.
Ehkä aikuisen, tasapainoisen ihmisen tuntee siitä, että hän toisaalta pärjää yksinkin, ja silti tarvitsee välillä muita? Ja tekee asiat välillä paremmin ja välillä huonommin.
Lisäys: Ja kantaa tekemisistään vastuun.