Ristiveto

Suomessa on huutava tarve tuoreisiin uskon sanoituksiin

Kirkossa laajalti ja pitkään viljellyn fraasin mukaan uskon sanoittamisen tulee olla niin yksinkertaista, että kuka tahansa sen ymmärtää. Taustalla on hyvää tarkoittava ajatus siitä, että kenenkään ei tarvitsisi olla teologian tohtori voidakseen ymmärtää pappien saarnoja. Valitettavasti yksinkertaisen sanoittamisen vaatimuksella on ollut myös syviä kielteisiä vaikutuksia kirkon hengelliseen ja uskonnolliseen kieleen: siitä on tullut tylsää ja se puhuttelee enää vain harvoja.

Pappina kuulen ihmisten, myös kirkon työntekijöiden, usein sanovan, että he ovat väsyneitä uskonnolliseen kieleen ja sanoihin. Hiljaisuus ja kehollinen rukous puhuttelevat enemmän kuin puhutut sanat. Itsekin huomaan mieluummin joogaavani ja viettäväni yksinäisiä rukoushetkiä hiljaisuudessa kuin osallistuvani valmiiksi sanoitettuihin hartaushetkiin tai jumalanpalveluksiin.

Yksi ongelma on pappien koulutuksessa. En ainakaan itse muista, että saarnaamista opetettaessa kukaan olisi kannustanut etsimään omaa ääntä ja kieltä. Päinvastoin, saarnaamiseen annettiin niin tarkat ja strukturoidut ohjeet, että vähemmästäkin kieli halvaantuu ja luovuus kuihtuu.

Toinen ongelma on siinä, että myös kirkossa vaalitaan tehokkuutta luovuuden kustannuksella. Ei ymmärretä, että uskon sanoittaminen on mitä suurimmassa määrin luovaa ja ajattelua vaativaa työtä, joka tarvitsee ympärilleen tilaa ja aikaa. Hengellisen työntekijöitä pitäisi rohkaista paitsi omaan hengelliseen elämään, myös etsimään omaa ääntään ja omaa kielellisen ilmaisun tapaansa.

Kolmas ongelma on siinä, että kirkossa tuetaan lähinnä akateemista teologiaa eikä tunnisteta taiteellista ja luovaa työtä hengellisen työn muotoina. Suomessa on huutava tarve hengellisen kielen uudistamiseen, tuoreisiin uskon sanoituksiin ja pula uudesta, Suomessa kirjoitetusta kirjallisesti korkeatasoisesta hengellisestä kirjallisuudesta. Tämä näkyy muun muassa siinä, että uudet, hyvät kirjat syödään käsistä. Lisäksi monet kirkon työntekijät itseni mukaan lukien kääntyvät oman hengellisen elämän tarpeissaan toisten kirkkokuntien ja vieraskielisen hengellisen kirjallisuuden puoleen. Missä ovat Suomen Henry Nouwenit, Anthony de Mellot ja Wilfrid Stinissenit?

Ymmärrettävyyden ja yksinkertaisuuden vaatimus on ymmärretty tarpeena sanoittaa auki, selittää ja rationalisoida. Tällaista puhetta kuunnellessa kuuntelijalle jää vain passiivinen, vastaanottajan rooli. Kuka nykypäivänä haluaa, että hänen päähänsä laitetaan valmiita ajatuksia? Ymmärrettävyyden ja yksinkertaisuuden vaihtoehtona ei tarvitse olla vaikeus ja monimutkaisuus. Parhaimmillaan hengellinen kieli hyvän kirjallisuuden ja taiteen tavoin haastaa ja inspiroi ihmistä omaan ajatteluun ja vuoropuheluun itsensä, Jumalan ja ympäristönsä kanssa.

Juuri nyt tarvitsemme kipeästi taidetta ja kulttuuria yhteiskunnassamme. Tarvitsemme taidetta ja kulttuuria myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkko voisi olla suunnan näyttäjä taiteen ja kulttuurin vaalimisessa ja tukemisessa. Nyt olisi hyvä aika aloittaa, kun taide- ja kulttuurikenttä kärsii epidemian tuomista rajoituksista pahemmin kuin yksikään muu ala.

Tiina Hallikainen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *