Ristiveto

Mari Leppänen

Sitoudutaan hyvyyteen kaikesta huolimatta ja juuri siksi

”Olen täällä miettinyt, miltä se tuntuu, kun ei enää saa henkeä”, sanoi äitini yhtenä aamuna, kun soitin hänelle kysyäkseni kuulumisia.

”Ajatuksia ei voi hallita. Verenpaine nousee”, äiti jatkoi.

Poikkeusoloissa aloitan aamuni kävelyllä lähimetsässä ja rannoilla. Heräävä kevät kiinnittää tähän hetkeen. Usein pysähdyn hetkeksi, hengitän syvään ja aistin tuulen poskillani. Kävellessä soitan vanhemmilleni ja vaihdamme kuulumiset.

Poluilla kulkiessa ajattelen niitä lukuisia vanhoja ihmisiä, jotka nyt elävät eristyksissä yksin omissa kodeissaan. Monenlaista ovat ehtineet nähdä, mutta eivät koskaan tällaista. Ajattelen itseäni ja meitä aikuisia lapsia, jotka kannamme huolta vanhemmistamme ja muista ikääntyvistä läheisistä. Emme voi matkusta heidän luokseen, sillä liikkumista ei nyt katsota hyvällä ja sitä on rajoitettu.

Haluaisin ottaa kädestä, haluaisin halata. Haluaisin istua syömään yhdessä. Miten mielelläni lähtisinkään äitini kanssa kävelylle, tuntisin hänen kätensä omassa kainalossani. Mutta nyt on turvauduttava puhelimeen ja toivottava, että se toimii.

Tämän epidemian hirveys on siinä, että meidän on nyt pysyttävä erillään.

Moni vastuullinenkin media kirjoittaa siitä, miten terveydenhuollossa joudutaan valikoimaan hoidettavat tai luovat yksityiskohtaista taudinkuvaa. Yksinelävissä vanhoissa ihmisissä nämä uutiset herättävät pelkoa. Samalla tavalla paljon ahdistusta on siellä, missä ei ole mahdollista jakaa läheisen kärsimystä.

Yksinäinen kuolema puistattaa aina, ja pahalta se tuntuu myös silloin, kun läheiset ja omainen eivät voi tehdä tätä matkaa yhdessä viruksen vuoksi. Myös saattoväkeä hautajaisissa on jouduttu rajoittamaan. Elämme kummallisessa maailmassa, jossa Uudenmaan rajan saa ylittää läheisen hautajaisten vuoksi, mutta matka ennen sitä on käytävä yksin.

Poikkeuksellisen hyvinvoinnin keskellä olemme onnistuneet luomaan itsellemme tunteen, että tulevaisuutta voi hallita ja että elämä on omissa käsissä. Kun henkilökohtaiset elämän tragediat ovat vieneet tutun arjen pois raiteiltaan, on joutunut suostumaan siihen, että näin ei ole. Nyt olemme sellaisessa tilanteessa kansana ja koko maailmana.

Tuntemattoman edessä pelko on luonnollinen tunne. Mielessä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Monella taholla tehdään nyt kaikki, että tilanne saataisiin hallintaan. Silti emme tiedä, mitä edessä on ja kuinka kauan tämä kaikki kestää.

Kun pelkoja jakaa, olo helpottuu. Asiat asettuvat mittasuhteisiin. Ja kun elämän rajallisuuden omassa elämässään ja koko maailmassa hyväksyy, on helpompi kiinnittyä siihen hyvään, mitä on ympärillä. Me elämme ja olemme aina eläneet kuoleman varjon maassa. Ja samalla tämä on kaunis maailma, jossa on paljon hyvyyttä.

Siihen meidän pitää tiukasti sitoutua.

Juuri nyt tarvitsemme kauneutta, hyvyyttä ja pyhyyttä. Tarvitsemme toisiamme. Nyt on tärkeää tehdä asioita, jotka luovat rauhaa ja levollisuutta. Nyt on tärkeää muistaa sanoa kiitos ja anteeksi. Nyt on tärkeää sanoa ääneen, kuinka rakastankaan. Nyt on tärkeää jakaa huolien lisäksi ilot ja onnenhetket. Askel ja päivä kerrallaan riittää.

Kun uuvuttaa, turvaudutaan toisiimme. Pidetään huolta toisistamme. Ja annetaan luonnon hoitaa. Minua helpottaa, kun laitan silmät kiinni ja ajattelen kauniita kesäöitä; sitä huumaavaa tuoksua, lintujen ääniä ja ihmeellistä valoa. Palautan mieleeni sen kokonaisvaltaisen kokemuksen ja ohikiitävän hetken, kun on niin perillä kuin vain tässä maailmassa voi olla. Kun mitään ei puutu, mikään ei paina.

Heräävä kevät on paras todistus toivosta ja valosta, joka voittaa pimeän.

Mari Leppänen

Edit. Toisena aamuna äitini sanoi ensimmäisenä puhelimessa: ”minulla on vahva tunne siitä, että kyllä me tästä selvitään”. Äiti on antanut luvan tekstin julkaisemiseen.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *