Näinä päivinä on monenlaista vapautta ja vapauden nimissä toimimista. Nyt saa puhua vapaasti vaikka politiikasta ja uskonnosta. Mutta mikä vapaita sanojamme ja tekojamme oikeasti saa rajata?
Venäjän presidentti on omasta mielestään tällä hetkellä vapauttamassa Ukrainaa hyökkäämällä sinne täysimittaisella sodalla, ”erityisoperaatiolla”, jota konservatiivinen Moskovan ortodoksisen kirkon patriarkka tukee. Ukrainassa puolestaan puolustetaan vapautta jäämällä maahan ja tulemalla sinne muualtakin sotimaan. Kansaa johtaa ennennäkemättömän vahvasti median kautta toimiva presidentti. Samainen sota sanoineen ja tekoineen jakaa yhteistä maailmaamme informaatioblokkeihin Aasiaa ja Afrikkaa myöten.
Euroopan Unioni on rauhan yhteisönä luottanut talouteen. Niinpä sen aseiksi ovat jääneet johtavien poliitikkojen keskinäiset neuvottelut ja talouspakotteet. Tähän totean itse: Kun lopulta small talkit on lopetettu, jäävät maita yhdistävät kaasuputket ruostumaan Itämeren pohjaan ja Hanhikivi-Rosatom Suomessa muutetaan paikalliseksi biokaasuvoimalaksi. Parhaassa tapauksessa Suomesta tulee litiumia tuottava lammastalousmaa, jossa jokainen muutaman vuoden kuluttua omistaa verovapaasti sähköpolkupyörän ja omasta kuivakakastaan valmistettavaa energiaa.
Suomessa otetaan nyt vastaan Ukrainan pakolaisia. Mietitään, mikä on Suomen vapauden hinta suhteessa Venäjään, Kiinaan, Ruotsiin ja NATO:on. Nyt saa sanoa ja puhua, mutta mielipiteen vapaus ei yhtäkkiä olekaan helppoa. Ei ole helppoa, kun oman äänen mukana olisi tulossa vastuu tulevaisuudesta, jota ei voi tietää.
Sananvapaus ilman kuuntelijaa tai vastakaikua on aika ontto oikeus. Sananvapaus liittyykin Euroopan historiassa demokratiakehitykseen, vapaan kansan ja lopulta enemmistön äänen ratkaisevaan kuuntelemiseen. Pelolla vaienneiden äänet nousevat parhaillaan esiin me-too meiningillä. Demokratiassa voidaan päättää väärinkin, mutta virhe on silloin joukon yhteinen ja jatkossa yhdessä korjattavissa.
Sanan-, ajatuksen ja uskonnonvapaus ovat perusoikeuksia demokraattisissa oikeusvaltioissa, joissa valta on hajautettu niin että vapaudet, oikeudet ja mahdollisuudet tavoittavat koko kansan. Demokratia hidastaa, parhaimmillaan ehkäisee vallan liiallista keskittymistä. Pitkälle onkin viime sotien jälkeen 77 vuodessa päästy: olemme näillä vapauksilla ainakin maailman onnellisimpien kansalaisten maa. Sata vuotta sitten täällä nähtiin vielä nälkää.
Päivi Räsänen vapautettiin hänen mielipidepuheitaan ja kirjoituksiaan koskevista syytteistä. Räsänen sanoi puolustavansa sanan- ja uskonnonvapautta loppuun saakka. Hänen tapauksessaan kyse ei kuitenkaan ole näiden vapauksien varsinaisista tai keskinäisistä rajoista, vaan kansanedustajan ihmisiä ja ihmisryhmiä eettisesti vahingoittavasta puheesta Raamatun uskonnollista arvovaltaa hyväksi käyttäen. Uskoa ja sanoa Suomessa kyllä saa; tahallaan kiusata, häiritä, halventaa, väheksyä, alistaa tai tuomita luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi ei ketään saa. Rajansa on siis kaikilla oikeuksilla. Uskonnollisissa yhteisöissäkin eletään enenevissä määrin me-toota.
Vähintään kaksi miljoonaa vuotta sitten Jumala loi useimmille ihmissuvun edustajille yhden suun ja kaksi korvaa. Pitäisikö siis kuunnella enemmän kuin puhua? Kyllä: Ennakoida, suojella, hoivata, korjata, kierrättää ja tarvittaessa luonnonmukaiseksi ennallistaakin enemmän kuin ylikuluttaa, törsätä, uuvuttaa, räjäyttää tai poltella raaka-aineita taivaan tuuliin.
Ehkä sodan herättämä pakko saa meidät ottamaan loikan kohti koko maapallon ja sen luonnon kannattelemaa kiertotaloutta, toistemme sanoista ja teoista riippuvaisuuden tunnustamista, kestävää ruoka- ja energiaturvaa. Tänä vuonna 30. maaliskuuta oli vuoden 2022 suomalaisten ylikulutuspäivä. Oma osamme maailman luonnonvaroista tämän vuoden osalta on siis käytetty. Tavoite elinkelpoisesta maapallosta voi tulevaisuudessa ohjata tai rajata materiaalisia oikeuksia. Toivottavasti ajattelun, sanomisen ja uskomisen vapaudet kuitenkin jäävät. Ne ovat puskureita salatuksi pyrkivän rahan ja vallan liittoa sekä pelon maantiedettä vastaan. Ehkä me vielä opimme elämään kestävästi kaikkein ratkaisevimpien rajojemme kanssa.
Merja Hermonen
Kirkkoherra