Ukraina on saanut osakseen valtavan tuen ja avun vyöryn. Juhlapuheiden ja sinikeltaisten lippujen lisäksi maa saa konkreettista tukea niin humanitaariseen kriisiin kuin sodankäyntiinkin – valtioilta, yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä.

Hypetys on niin voimakasta, että minussa herää tarve ottaa siihen kriittistä etäisyyttä ja kysyä ikäviä kysymyksiä: onko kaikki auttaminen pyyteetöntä, vai enemmänkin hyvesignalointia ja oman mielen rauhoittelua? Riittääkö meiltä myötätuntoa myös venäläisille? Miksemme ole olleet yhtä myötätuntoisia Syyrian ja Afganistanin sotien uhreja kohtaan? Kauanko tällä kertaa jaksamme olla hyviä ihmisiä, milloin kyynistymme?

Käytännön auttamisen ohella ihmiset ovat heränneet sankoin joukoin myös rukoilemaan. Tämä on erityisen upea asia. Joidenkin mielestä tosin rukous on ajanhaaskausta, olisi konkreettistakin tekemistä. Ymmärrän tällaisenkin näkökulman. Itse pidän kuitenkin rukoilemista erittäin tärkeänä.

On vain kovin vaikea pukea sanoiksi, miksi se on tärkeää.

Rukoileminen voi parhaimmillaan olla voimakkaasti yhdistävä asia, mutta voi myös aiheuttaa ristiriitoja. Olen törmännyt kristittyjen keskuudessa yllättävän kirjaviin käsityksiin siitä miksi, mitä ja miten kannattaa rukoilla.

Kari Kuula äityi viime viikon kolumissaan pohtimaan, mitä järkeä esirukouksissa ylipäätään on, kun Jumala kuitenkin sallii pahan. Hän onnistui omintakeisuudessaan taas kerran suututtamaan osan kirkkokansasta. Minusta Kuulan tyyli on virkistävä: hän hakee oikeita vastauksia näennäisten sijaan. Niin teen minäkin.

Joidenkin mielestä rukoilemista ei pitäisi liikaa pohtia, pitäisi vain rukoilla. Mutta kun jokaisella kuitenkin on jokin kognitiivinen käsitys rukouksesta, on mielestäni parempi sanoittaa asiaa avoimesti. Silloin voi oivaltaa asioita.

Hahmottelen seuraavassa kolme tapaa ymmärtää rukouksen dynamiikkaa.

1. Rukousrintama

Jotkut painottavat rukouksen kollektiivista ulottuvuutta. Tällöin ajatellaan usein, että suurten rukousjoukkojen mobilisointi saa aikaan erityisen suuria ihmeitä. Tällaista narratiivia toistellaan seurakuntapiireissä talvi- ja jatkosodan ajalta. Presidentti Kallio kehotti rukoilemaan, ja kansa rukoili. Tämä ”rukousrintama” nähdään merkittävänä syynä Suomen saavuttamaan torjuntavoittoon ja selityksenä monille fyysisellä sotarintamalla tapahtuneille ihmeille.

Vastaava ilmiö on syntymässä Ukrainassa. Taistelujen keskeltä tulee viestejä ihmeistä, kuten äkkiä suuntaa muuttaneista ammuksista. Pelastuneet kiittävät esirukouksista ja kehottavat jatkamaan rukousta. Tällainen narratiivi tietysti innostaa ihmisiä rukoilemaan joukolla. On hienoa että tapahtuu ihmepelastumisia, ja vielä hienompaa että se vahvistaa uskoa Jumalaan.

Mutta jos ihmeet mielletään seuraukseksi ihmisten rukouksista, Jumala ei ehkä näyttäydykään suvereenina toimijana, vaan ihmisten käskyläisenä. Varsinkin jos rukoilijat kovasti mainostavat rukoilemisestaan, rukous mielletään helposti tekniseksi suoritukseksi, jossa syy-seuraus-suhteet voidaan ulkoisesti osoittaa ja tarvittaessa toistaa. Sellainen on pikemminkin noituutta kuin rukousta.

Pahimmillaan käy, kuten sodassa usein, että rukous mielletään aseeksi, jolla taistellaan jotakin ihmisryhmää vastaan. Tästä Paavali varoittaa Efesolaiskirjeessä: ei meillä ole taistelu lihaa ja verta vastaan. Rukous ei saisi koskaan toimia ketään ihmistä vastaan, vaan aina ihmisen puolesta.

Jeesus kehottaa rukoilemaan yksin salassa ja välttämään sanojen paljoutta. Näin siksi, ettei rukous korostaisi ihmisen roolia ja pönkittäisi rukoilijan egoa, vaan Jumala yksin kantaisi vastuun rukousvastauksista ja saisi niistä kunnian.

2. Hätärukous

Toiset mieltävät esirukouksen ihmisen luonnollisena reaktiona, joka syntyy, kun hätä on tarpeeksi suuri. Kun menee hyvin, emme ajattele Jumalaa, mutta sitten kun tulee kriisi, huomaamme heikkoutemme ja kädet menevät ristiin. Tämän tulokulman hyvä puoli on, että se auttaa näkemään kriisit mahdollisuuksina, jotka voivat lähentää meitä Jumalaan.

Mutta jos Jumala jää viimeiseksi oljenkorreksi, johon turvaudutaan vasta kun omat voimat loppuvat, on usko työnnetty aika marginaaliin. Aukkojen Jumala, joka kelpaa vasta hädän hetkellä paikkailemaan mokiamme, ei ole sellainen arjessa aina läsnä oleva Jumala, johon Raamattu kehottaa turvautumaan. Jollei rukous ole pikemminkin ensimmäinen asia mielessä, Jumala, jota rukoillaan, jää aika pieneksi. Jumalasta ei ole Jumalaksi, jollei hän ole niin suuri, että häntä kannattaa rukoilla myös hyvinä päivinä.

3. Subjektiivinen rukous

Kolmannen narratiivin mukaan rukouksen varsinainen tarkoitus on muuttaa rukoilijaa itseään ja sitä kautta ympäröivää maailmaa. Näin esimerkiksi Ukrainan puolesta rukoilija saisi rukoillessaan ideoita siitä, mitä voi itse konkreettisesti tehdä, sekä halua ja rohkeutta näihin tekoihin.

Tämän näkökulman vahvuus on, että siinä rukoilija pannaan nöyrälle paikalle, ottamaan itse vastuuta asioista, joita rukoilee. Vaarana on kuitenkin, että rukous tulkitaan tällöin pelkäksi itsesuggestioksi, joka voidaan selittää ja perustella ilman uskoa ihmisestä riippumattomaan Jumalaan. Tällöin ei puhuta enää kristinuskosta klassisessa merkityksessä.

---

Jokaisessa yllä kuvatussa narratiivissa on siis hyvät puolensa ja toisaalta vaaransa. Mikään niistä ei tyhjentävästi selitä rukousta. Pidänkin tärkeänä, että rukouksesta puhuttaessa kunnioitetaan sen mysteeriluonnetta.

Uskon että rukouksella on salattu merkitys näkymättömässä maailmassa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Mutta näkymätön on sananmukaisesti näkymätöntä. Emme näe, miten rukous linkittyy esimerkiksi Ukrainan sotaan henkimaailman tasolla. Emme voi laskelmoida sen ”tehoa” samanlaisella logiikalla kuin aseiden tai avustustarvikkeiden kohdalla.

Emme myöskään rukoillessamme tiedä, kumpi lopulta muuttuu enemmän: me vai maailma. Ei meidän ole tarve tietää, ketkä kaikki saavat avun rukoustemme vaikutuksesta. Rukousvastauksissa ei ole kyse meidän suorituksistamme, vaan Jumalan armosta. Onneksi!

Rukoillaan siis! Mutta pohditaan samalla, mitä konkreettisesti kannattaa tehdä kärsivien lähimmäisten auttamiseksi sekä rauhan ja vapauden hyväksi – ja sitten tehdään se.

Aina on kuitenkin tärkeä palata rukoukseen. Silloin muistamme, etteivät kansojen kohtalot ole vain ihmisten varassa, vaan korkeammassa kädessä. Tämän on lopulta se, mikä saa meidät suurimmassakin pimeydessä uskomaan hyvyyden voimaan – ja toimimaan.