Piispojen paimenkirjojen vuosia kestäneen hiljaisuuden rikkoo Mikkelin piispa Seppo Häkkisen tuore kirja Rohkeasti luterilainen (Kirjapaja, 2013).

Helppolukuinen ja katekismusmainen kirja ei problematisoi uskolla eikä sukella teologisiin syvyyksiin. Niiden sijaan Häkkinen katselee kirkkoa käytännöllisesti ja ennen muuta sen sisäisten orgaanien ja työryhmien tuotosten näkökulmasta. Rohkeasti luterilainen on kirkolle uskollisen piispan paimenviesti. Siitä piirtyy näkyviin varma ja kirkas luottamus Raamattuun, kirkon tunnustukseen ja jumalanpalveluselämään. Kirjan hengellisinä ankkureina toimivat piispat Martti Simojoki ja Eero Huovinen – muutamia mainitakseni.

Kirjan kantava taustaoletus on se, että kirkko on nyt murroksessa. Häkkinen katsoo, että Jeesus on mennyt alennusmyyntiin ja kirkko on kuluttajatutkimuksia sekä ”ajan ilmiöitä” myötäilemällä kadottamassa teologisen identiteettinsä. Tämän seurauksena aamuhartauksien puhujatkaan eivät piispan mielestä ole aina ajan tasalla siitä, mikä hartaus on.

Vastaus kirkon kriisiin löytyy kirjan mukaan kirkon perusteista. Häkkinen peräänkuuluttaa ennen muuta Raamattuun ja lähetystehtävään profiloitunutta, hengellisesti vahvaa kirkkoa, sillä ”kaikki muunlainen uskonnollisuus ja uskonnottomuus on mieletöntä hiekalle rakentamista”. Kirja vetoaa rohkeasti myös elämän ja vanhuuden arvon puolesta sekä kannustaa raittiimpaan, rehellisempään ja ahkerampaan elämäntapaan. Kirjan ehdoton voima on juuri siinä, että se avoimesti ja vilpittömästi tarttuu näihin ”ajan ilmiöihin”. Tosin yhä ajankohtaisemmaksi käyvään avioliittokeskusteluun en kirjasta löytänyt suoria tarttumakohtia.

Jottei kirkkomme erilaiset uskovaiset kuitenkaan kokonaan hullaantuisi Häkkisen kriittisestä puheenvuorosta, on huomattava, ettei Häkkinen päästä helpolla kirkon aktiivisinta herätysliikeväkeäkään. Häkkinen nimittäin odottaa myös järjestöjen sitoutuvan kirkkoon, sen oppiin ja yhteisiin päätöksiin ja siksi pitää tarpeellisena avoimia ja rehellisiä oppikeskusteluja esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden kanssa.

 

Itse koin kirjan ääressä antoisimmat hetken siinä kohtaa, kun uhkakuvat ja kirkon kriisiasetelma väistyi taka-alalle ja piispasta puhkesi esiin hengellinen opettaja. Omimmillaan piispa tuntuu olevan juuri niissä kohdin, kun hän keventää otettaan ja tarinoi esimerkiksi Bosporinsalmen pinta- ja pohjavirtauksista sekä hehkuttaa Luukkaan Emmaus -kertomusta ja, sitä kuinka kristityn tulee kohdistaa katse kirkon syvävirtoihin: ylösnousseeseen Kristukseen.

 

Kirja on vilpittömän, uskollisen kirkon paimenen henkilökuva. Kirkollinen keskustelu tarvitsee piispojen persoonallisia puheenvuoroja. Erilaiset näkökulmat rikastuttavat kirkkoa ja rohkaisevat aikuisen uskoon.

Paimenaurinko on jälleen noussut idästä ja tuntuu säteilevän vilpittömän kirkkaana, lähes pilvettömältä taivaalta. Pian kirja kenties unohtuu ja aurinko laskee jälleen länteen. Mutta ei hätää, sillä ehkä juuri silloin käsillämme on hengellisen yön tuore kuvaus, esimerkiksi Turun piispan paimenkirja: Hämärästä kypsyy aamu, Pimeästä valoon tai Pimeässä valoon.  

Vai onko, piispa Kaarlo Kalliala?