Ristiveto

Puhuttaisiinko hetki kuolemasta?

Syksyn tullen olen miettinyt kuolemaa. Jollain tavalla syksy muistuttaa minua kuolemasta. Illat alkavat pimetä ja luonto valmistautuu levolle talven ajaksi. Kukkaloiston vaimentumisessa ja muuttolintujen lähdössä on luopumisen tuntua.

Luopumista tämäkin, ainakin kevääseen asti.

Tänä syksynä kuolemasta on puhuttu eri puolilla – ja olen iloinnut siitä! Turun kaupunginkirjaston aulassa voi edelleen kohdata kolme kukin koristeltua arkkua. Ne ovat osa kokonaisuutta, jonka otsikkona on Memento mori – muista kuolevaisuutesi. Turun NNKY:llä taas keskustellaan suomalaisesta hautauskulttuurista koko syksyn ajan. Kesän päätös on myös tuonut mukanaan yhden jos toisenkin uutisen tunnettujen henkilöiden kuolemasta; kuluvalla viikolla vietettiin niin kuningatar Elisabetin kuin Vesa-Matti Loirinkin hautajaisia.

Kuolemaa on kahdenlaista. On muille tapahtuvaa, elokuvien action-kohtauksissa nähtävää, etäällä olevaa kuolemaa. Ja sitten on itseä koskettavaa, omaa elämää ravistelevaa, lähelle tulevaa ja ohittamatonta kuolemaa. Kuolema herättää usein pelkoa, surua, vihaakin. Mutta se synnyttää joskus myös helpotusta, levollisuutta ja jopa iloa – tästä puhuttiin Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran kevätseminaarissa, jonka teemana oli Kuolema ja ilo. Kuolemasta puhuminen saakin tuoda mukanaan aivan kaikenlaisia tunteita, sillä ne ovat kaikki inhimillisiä. Ja kuolema, jos mikä, on inhimillistä.

Virren 555 suosikkisäkeistössäni on jopa melkoista uhmaa.

Missä, kenen kanssa ja miten puhua kuolemasta? Tänä syksynä olen ilokseni huomannut, että löytyy uusia keskustelunavauksia. Aivan sattumalta Tiktok esitteli minulle Therese Alexanderin, eli Teedin tilin. Teed sairastaa parantumatonta ALS-sairautta ja on saattohoidossa. Hän kuvaa videoita arjestaan, jota hän kuvaa sanoilla living while dying, hän elää tehdessään kuolemaa.

Teedin videot tuntuvat tietynlaiselta ympyrän sulkeutumiselta. Yhteiskuntamme on siirtynyt pois ajasta, jolloin sukupolvet vaihtuivat kotona ja kuolema oli näkyvillä. On tultu aikaan, jolloin kuolemaa ei kohtaa, ennen kuin se sattumalta ylittää etäällä olevan ja iholle tulevan rajan. Mutta nyt käytössä oleva media avaa uusia ikkunoita siihen todellisuuteen, joka on totuttu piilottamaan. Kuolemasta halutaan puhua. Siksi syyskuisena arkipäivänä kirjaston aulassa voi törmätä vaikkapa hauta-arkkuihin.

Ja hyvä niin. Kuolema yhdistää meistä jokaista ja sanottavaa varmasti on. Puhutaan kuolemasta – eikä sen tarvitse olla suomalaisen melankolista puhetta. Se voi olla uteliasta, ihmettelevää ja kunnioittavaa, siinä voi olla synkkyyttä ja surua, mutta siinä voi olla myös iloa. Onhan niitä syksyssäkin.

Sofia Flinck
Turun tuomiokirkkoseurakunnan pappi