Ristiveto

Japanista vai Turusta?

Pohjoisesta Japaniin

Ajelen töihin, pysähdyn katsomaan sillalta tuuheahäntäistä kettua, joka kiireissään etsii sopivaa kohtaa päästä rantaan. Kuvaan samalla, kun dieselmoottori hurisee taustalla. Toisena päivänä näen jotain tummaa suon ja metsän leikkauskohdassa, ahman tumma, keinuva selkä siellä, matkalla piiloon. 

Muutin 2018 Pohjois-Karjalasta yli 600 kilometriä pohjoisempaan, Itä-Lappiin – ja kun ajelin tuota välimatkaa, siirryin maailmasta toiseen. Lumikerrokset nousivat ja lämpötila saattoi laskea Joensuusta perille päästessä 20 astetta. Siirryin maailmasta toiseen niinkin konkreettisesti, että kerran noin 100 km ennen Kuusamoa, jouduin lopettamaan puhelun kesken: ”Oota vähä, tuolla on karhu!” Karhu nousi takajaloilleen suon laidassa, haisteli tassut edessään ilmaa, katseli suuntaani – ja lähti vukeltamaan kohti metsää. (Niin, vukeltamaan.)

Savukosken keskustassa asuessa porot juoksivat ikkunan ohi kylille, kun tein töitä läppärillä – ja maakotka liiti siivillään syksyn valossa kosken yllä. Kun muutin vanhaan lappilaiseen kylään, Suvantoon, elin vanhassa pirtissä: kannoin puut, lämmitin uunin ja kävelin villasukilla lumen narskeessa. Yhtenä iltana laittoi naapurin Janne viestiä, että: ”Kitinen laulaa, käypä ulkona kuuntelemassa jos et vielä ole kuullut?” 

Ajattelin silloin, että: ”Kyllä tässä on nähty ja kuultu jäiden lähdöt ja tulot, turhaan lähden pakkaseen.” Vasta kahdentoista aikaan menin käyttämään koiria pihalla, kun katsoin koivukujan läpi Kitisen suuntaan – Jäiden tulo kuulosti samalta kuin jättimäiset sinivalaat olisivat uineet tuota joen kaarta pitkin, sillan alta seuraavaan mutkaan, välillä pinnalla laulaen. Sitä ääntä ei pysty kuvittelemaan, eikä sitä ääntä pysty aidosti tuottamaan, mutta jos kuuntelet valaiden laulua, pääset lähelle.

Tulin nyt lokakuussa muuttokuorman kanssa 1200 kilometriä Saariselältä Oulun kautta Turkuun. Limingan kohdalla katsoin pitkää, syksyistä tienpätkää, ja ajattelin: ”Tässäpä suoralla voi hyvinkin poroja olla!” Hetki ajatuksen jälkeen ymmärsin, ettei enää ole poroja, vaan pikemminkin kauriita. Lumen määrä väheni, täällä oli vasta syksy. Ensimmäisiä kertoja ajaessani pyörällä Aurajoen varrella, tuntui, kuin olisin ollut ulkomailla – Kaikki värit, historialliset vanhat talot, taidegalleriat, aurinko paistoi sataman suunnalta ja kahvi tuoksui jostain. Siinä oli jotain lohduttavaa juuri muuttaneelle, hieman säikähtäneelle.

Kerroin kokemuksestani ystävälleni puhelimessa verraten tunnetta siihen, kun olin matkustanut kaksi vuorokautta: väsyneenä, vähän nukkuneena, ikävissään ja saapunut yksin Japaniin. Japaniin, missä nousin metrosta suoraan Asakusan temppelialueelle – Kaikki oli niin erilaista, värikästä, toisenlaista. Punaiset ja värikkäät temppelirakennukset, valtaosa ihmisistä ympärillä japanilaisia tai kiinalaisia (tai sitten muuten vain mistä tahansa päin maailmaa kuin Suomesta), ruuan erilainen ulkonäkö – ja pelkästään japanilaisessa tavaratalossa käyminen oli seikkailu. Visuaalisesti ja kaikilla aisteilla ihan jotain muuta, kuin mihin silmät olivat tottuneet. Puoli vuotta Japanissa vaihto-oppilaana ollut ystäväni naurahti: ”Vertaat Turkua Japaniin?” Niin minä vertasin, kokemustani ja tunnettani olla yhtäkkiä, parissa päivässä jossain ihan muualla.

Paikasta toiseen muutettuani on visuaalinen kokemus tullut tärkeäksi. Illalla kotiin ajaessa ei täällä joka ilta revontulien sävyjä taivaalla näe, vaikka taitaa niitä olla kuvien perusteella Turussakin. Turusta löytyy kuitenkin niidenkin sijaan valoteoksia ja koko talvikaudella esillä olevia kohteita, jotka auttavat paitsi muutosta säikähtänyttä, niin myös kaikkia niitä, joille visuaalinen kokemus tuo jotain, mitä on vaikea selittää – kuten valaiden laulua Kitisen joella.

Marja Juntunen
Turun Yliopiston vs. oppilaitospappi