Ristiveto

Pidetään huolta nuorista

Nuorten kasvaneet mielenterveysongelmat ovat olleet viime aikoina paljon puheenaiheena. Nuorten syrjäytymisuhasta ja pahoinvoinnista puhuttiin toki jo ennen koronaa, jolta suojautuminen on edellyttänyt nuoruuden kehitystehtävän vastaista eristäytymistä. Monen nuoren huonovointisuus on jäänyt pitkäksi aikaa huomaamatta.

Suomalaisessa kulttuurissa itsenäisyyden merkitystä korostetaan lasten kasvatuksessa paljon ja varhain. Muistan, miten aikanaan psykologian professori, tunnettu perheterapia-alan vaikuttaja Maurizio Andolfi aloitti luentonsa suomalaisille kysymyksellä, miksi Suomessa nuoret muuttavat niin varhain pois kotoa? Italiassa he muuttavat kolmekymppisinä.

Suomessa pienet lapset laitetaan varhaiskasvatukseen saamaan virikkeitä ja opettelemaan sosiaalisuutta yhdessä muiden lasten kanssa. Pienet koululaiset ovat yksin kotona, kun iltapäiväkerhossa saa olla vain toiseen luokkaan loppumiseen saakka. Niin ikään vielä toisen luokan ajan vanhemmilla on oikeus ilman erityisiä perusteita lyhentää työaikaansa voidakseen olla aikaisemmin työstä kotona. Tämän jälkeen sitten alkaakin monella lapsella karu todellisuus toisaalta yksinäisyyden, toisaalta ylenpalttisenkin kaverimaailman sosiaalisten sääntöjen armoilla. Nuoruusikään mennessä monessa perheessä vanhemmat ovat luovuttaneet rajojen asettajan roolinsa koko lailla tyystin oman nuorensa ikätovereille pelätessään, että muuten oma nuori erottuisi joukosta tiukkapipoisten vanhempiensa takia.

Myös terveydenhuollossa lapsuus loppuu Suomessa kovin aikaisin. 12 vuotta täyttäneiden terveystietoihin ei vanhemmilla ole asiaa ilman lapsen suostumusta. Lastenpsykiatrian puolelta 13 vuotta täyttävät nuoret siirretään Suomessa erillisen nuorisopsykiatrian hoitokäytäntöihin. Tällaista erottelua ei ole missään muualla maailmassa vaan lasten ja nuorten psykiatrian kulkee aikuisuuteen asti yhdessä. Suomessa ainutlaatuista ja kiisteltyä mallia on osittain perusteltu juuri nuoren itsenäistymisellä vanhemmistaan.

Perheterapeuttisesti ajateltuna nuoruudessa korostuu kaksi tärkeää ja vastakkaista tehtävää: toisaalta sitominen ja toisaalta karkottaminen. Kumpaakaan ei saisi olla liikaa eikä liian vähän. Sitominen tarkoittaa, että nuorelle asetetaan turvalliset ja riittävät rajat, joiden kanssa on mahdollista elää nuoren elämää. Karkottamisella puolestaan tarkoitetaan, että hänen irtautumisensa vanhemmista ja perheestä ymmärretään ja hyväksytään eikä häntä sidota liiaksi pysymään pienempänä kuin hän on.  Sitomisen ja karkottamisen vastavoimat ovat nähtävissä myös nuoren ympäristössä kodin ulkopuolella mm. koulussa ja harrastuksissa. Mitä tässä asiassa merkitsee, että esim. Turussa psykiatrisella osastolla on pahimmillaan ylitetty sairaanhoitopaikat tuplasti, avohoidon puolella psykoterapiapaikoista on huutava pula ja kouluista puuttuu koulupsykologeja ja -kuraattoreita?

Kirkossa meillä Suomessa on pitkät ja ansiokkaat perinteet nimenomaan nuorten onnistuneista kohtaamisista rippikoulun ympärillä. Monin paikoin nimenomaan kirkon nuorisotyö on myös onnistunut luomaan turvallisen, hieman kodista erillisen paikan nuorille olla yhdessä. Nuorten talot, -illat, leirit ja matkat ovat tarjonneet keitaan astua kodista maailmaan. Yhteys vanhempiin on ollut paitsi nuorilla myös nuorisotyöntekijöillä. Voisimmeko kirkkona olla yhä enemmän tarjoamassa tällaista paikkaa nuorille niin, etteivät he rippikoulun jälkeen joutuisi jäämään tyhjän päälle? Aikanaan NMKY sai alkunsa siitä, että kodittomille nuorille pojille alettiin järjestää yöllä koripallon peluun mahdollisuutta, kun kuitenkin olisivat olleet yötä kaduilla. Mitä tämä voisi merkitä meille tässä ajassa –  sen tietävät nuoret ja heidän ohjaajansa. Kysytäänkö?

Sari Sundvall-Piha

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.