Ristiveto

Perimältään ihminen

”Onkohan mulla se geeneissä?”, tuttava murehti, kun tavattiin ja päivä ei ollut taas ihan parhaasta päästä. Siis se, että on kömpelö ja kompuroi, unohtaa tärkeätkin asiat ja on aina myöhässä kaikesta. Että vaatteet eivät istu, tukka on huonosti ja valokuvailme näyttää säälittävältä. Että alisuorittaa jopa jo valmiiksi harmaan arkiminänsä.

Tuttu tunne, josta tulee vieläkin piinaavampi, kun horjahtelulle näyttää maailmassa riittävän yhä vähemmän tilaa. Pärjätäkseen pitää kätkeä heikkouden kokemuksensa.

Moiseen eivät pidemmän päälle veny kenenkään geenit. Helsingin Uutiset uutisoi viime viikolla, että helsinkiläisnuorten ahdistus on lisääntynyt valtavasti. Siitä kertovat muun muassa Helsinki Missio -järjestön nuorten kriisiavun tilastot.

Nuorten ahdistuksen syy on kasvava kilpailuhenkisyys ja sen synnyttämä riittämättömyyden tunne. Niin opinnoissa, työssä kuin ystävienkin parissa pitäisi olla ”se paras versio itsestään”. Sosiaalinen media ruokkii menestymispaineita, kun kaverit esittelevät onnistumisiaan ja elämän varjopuoli painuu näkymättömiin.

Varjon puuttumisella on hintansa. Siinä missä valo vetää puoleensa ihailua (jos kohta myös kateutta), varjossa piilevät ihmisen tarvitsevuus ja rakkaudennälkä. Siksi varjoon samastutaan, ja samanlaisen varjon tunnistaminen itsessä ja toisissa herättää yhteenkuuluvuutta ja myötätuntoa, hellyyttäkin.

Tuskin ihanteetkaan ihmiselle pahaksi ovat. Parhaimmillaan unelmien sankarit valavat uskoa siihen, että itsekin voi vielä yltää vaikka mihin. Mutta se, mikä tekee kommelluksesta toiseen taivaltavasta Chaplinin pikku kulkurista, Mr. Beanista tai Bridget Jonesista rakastettavan, on heidän auttamaton inhimillisyytensä – meidän inhimillisyytemme, jota he heijastavat yhtä aikaa säälimättömän tarkasti ja armollisen lempeästi.

Se on geeneissä. Meidän kaikkien geeneissä. Yhteinen, rakastettava inhimillisyys.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *