Ristiveto

Kuva: Sanni Saarinen

Pastori ei tiennyt, miten jumalanpalveluksessa käyttäydytään – ja se oli hänelle aivan oikein

Järjestin muutamia kuukausia sitten yhdessä puolisoni kanssa opintomatkan entiseen kotikaupunkiimme Lontooseen. Tiiviiseen matkaohjelmaan sisältyi monia kiinnostavia kohteita, jotka liittyivät tavalla tai toisella seurakuntien ja suomalaisyhteisöjen elämään kansainvälisessä suurkaupungissa.

Kirkot, joissa vierailimme, olivat keskenään erilaisia, mutta kaikki omalla tavallaan mielenkiintoisia ja sympaattisia. Vastaanotto oli brittiläisen kohtelias, eikä kenelläkään tuntunut olevan kiire. Usein paikalla oli myös joku Lontoossa asuva suomalainen, joka osasi kertoa meille omasta yhteisöstään suomalaisesta näkökulmasta ja suomeksi.

Vaikka olimme vain vierailijoita, olo oli kodikas ja varma. Kerran huomasin kuitenkin olevani tilanteessa, jossa en oikein osannut käyttäytyä. Jälkeen päin ajateltuna juuri tämä oli itselleni matkan tärkeimpiä ja vaikuttavimpia opetuksia.

Paikallisessa kirkossa vietettiin aamurukoushetkeä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja ohjattiin kirkon penkkiin istumaan. Jokaiselle jaettiin kaksi kirjaa, joista voisimme seurata tilaisuuden kulkua.

Tämä osoittautui kuitenkin yllättävän haastavaksi. Huomasin nopeasti, että virsi- ja rukouskirjojen käyttäminen ei ole mitään yleismaailmallista yleistietoa, ei edes papille. Tilaisuus eteni niin nopeasti, etten meinannut pysyä mukaan. Kumpaa kirjaa käytetään? Viittaako numero sivuun ja virsinumeroon? Mitä osia lausutaan yhdessä? Entä pitääkö polvistua?

Kun luulin aamurukouksen päättyvän, siirryimmekin seuraavaan paikkaan, jossa vietettiin puhuttua messua. Messun käsiohjelma olisi saattanut löytyä jostakin meille jaetuista kirjoista, jos olisin huomannut ottaa ne mukaan.

Niinpä istuin kirkon penkissä ilman käsiohjelmia ja kirjoja. Yritin näyttää luontevalta ja ottaa mallia paikallisista seurakuntalaisista. He olivat niitä, jotka osasivat liturgiset osat ulkoa ilman kirjoja ja käsiohjelmia. Jyvät erottuivat akanoista ja minä olin se akana.

Kokemus jäi mieleen, vaikka tilanne ei edes ollut lainkaan niin piinallinen kuin olisi voinut olla. Ymmärsin kieltä, vaikka en osannutkaan yhtyä ulkomuistista lausuttuihin kohtiin. Näin ei olisi ollut esimerkiksi ranskaksi tai kiinaksi vietetyissä messuissa. Lisäksi messu eteni tuttuun tapaan. Kysymys olisi voinut olla paljon vieraammastakin traditiosta.

Huoli siitä, että ei osaa käyttäytyä asianmukaisesti, on ikävä seuralainen. Tämä asia pätee muuallakin kuin kirkossa. Kukapa haluaisi olla se ihminen, joka taputtaa väärässä kohdassa konserttia, laittaa päivälliskutsuilla karjalanpiirakan päälle mansikkahilloa tai ui budapestilaisessa kylpylässä ilman uimalakkia, niin kuin minulle kerran kävi. Kun paikalliset osoittelevat sormella, pudistelevat päätään ja huutelevat ohjeita unkariksi, eikä silti keksi, missä on mokannut, tuntee itsensä aika hölmöksi.

Kirkon penkissä pätevää esittäessäni mieleen hiipi myös väistämätön kysymys: Miltähän vieraskielisestä tai vain harvoin kirkossa käyvästä tuntuu niissä jumalanpalveluksissa, joita itse toimitan? Mitkä elementit saavat kirkkoon tulijan kokemaan olonsa tervetulleeksi ja turvalliseksi, mitkä taas ulkopuoliseksi ja huolestuneeksi?

Vieraanvaraisen yhteisön olemukseen kuuluu se, että toimintaa arvioidaan ja yhteisön elämää rakennetaan sellaiseksi, että kaikenlaiset ihmiset voivat kokea olevansa tervetulleita ja osallisia. Tässä pohdinnassa auttaa se, jos muistaa itse, miltä tuntuu olla epävarman, ensikertalaisen tai muukalaisen asemassa.

Jos haluaa kasvaa myötätunnossa ja vieraanvaraisuudessa, kannattaa vaikka puhua julkisesti kieliä, joita osaa vain huonosti tai mennä itselleni outoihin ja jännittäviin paikkoihin sellaisen porukan kanssa, joka on siellä kuin kotonaan, onpa kysymys sitten kuntosalista tai sinfoniakonsertista. Mitä kiusallisemmalta ajatus tuntuu, sitä tärkeämpää se on.

Anna Hälli, kappalainen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *