Ristiveto

Paistaa se aurinko, vaikket sinä sitä aina näe

Matka pimeästä valoon, marraskuusta maaliskuuhun on nyt taitettu. Aamuihmisille on alkanut erityiset hetket. Kun marraskuussa ei aamulla nähnyt paria metriä enempää, tänään maiseman voi erottaa jo aamuseitsemästä alkaen.

Ero marras- ja maaliskuun välillä on hurja. Vaikka maaliskuun valo ei muuta maailmaa toiseksi, se tuo pimennossa olleen maiseman jälleen esiin.

Ihmisen tavassa havaita ja muistaa on samaa. On aikoja, jolloin näemme oman ja ympäröivän elämän vain osittain. Ja sitten joku kokemus tuo muistot mieleen ja näyttämölle tupsahtaa asioita, joita emme osanneet edes ajatella siellä olevan. Ihan kuin joku laittaisi pimeässä huoneessa valot päälle ja huoneen kaikki tavarat tulisi näkyviin.

Kun valon voittoa pimeästä miettii, voi pohdiskeluissa päätyä myös kaiken alkuun. Siihen myyttiseen alkutyhjyyteen ja -pimeään, jolloin vain ”henki liikkuu” kaiken yllä. Tämä alkukuva on mielikuva kuolleesta maisemasta, tyhjästä ja elottomasta elämästä kuin marraskuun koomasta. Ja kun Jumala sanoo: ”tulkoon valo”, juuri tähän lohduttomaan maailmaan muovautuu elämä.

Tämän saman lohduttomuuden läpi ja heräämiseen ihmeeseen meidät kuljetetaan joka vuosi matkalla syksystä kevääseen.

                                                                            ***  

Aamuissa ja auringon nousussa on nyt voimaa. Olen alkanut pitää aamuja hengellisinä hetkinä. On kuin koko todellisuuden ylle kajahtaisi ikiaikainen riemuhuuto: ”Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!” Vanhastaan uuden päivän edessä on puhuttu myös ”heräämisen ihmeestä”, ”pienestä ylösnousemuksesta” ja tietysti veisattu ylösnousemusvirsiä: ”Aurinkomme ylösnousi” ja ”Joka aamu on armo uus”.

Itselleni on ollut myös tärkeää löytää evankeliumikertomuksien varhaista aamua koskevat kuvaukset. Juuri ”aamuhämärissä”, ”ani varhain”, ”auringon noustessa” ja ”päivän koittaessa’ tapahtuu Raamatun tärkeimmät asiat.

Kristilliseen kieleen on kotiutunut puhe kahdesta auringosta. Jos aamuaurinko valaisee maailman ja herättää elämän, niin armoaurinko valaisee mustuneet sielut ja sydämet.

Mutta jos tarkkoja ollaan, voiko aurinkojen välille tehdä näin selkeää eroa. Eikö samasta valosta ole lopulta kysymys? Julistaahan Jeesuskin olevansa ”maailman valo”.

                                                                           ***

Hiihtelin toissaviikolla Kuusamon laduilla. Hohtavilla hangilla aisti lupauksen keväästä ja kesästä. Hiihtokaverina oli äskettäin 80-vuotta täyttänyt appiukkoni. Hiihtoladulla sain kuunnella hänen 80-vuotistaipaleen talvisodasta näihin päiviin. Muisteluiden keskiössä oli talvisotaan syntyneen pappilan pojan elämä, lukemattomat sattumukset, elämän käänteentekevät hetket, sodat ja sadat ihmiset.

Vaikka hiihtokilometrejä tuli, niitä ei enää yhtä tarkasti laskettu. Tärkeämpää oli hohtavien hankien hetki, yhdessäolo ja kansan muistiin tiivistyneet viisaudet: ”Sanoi vanha Wäinämöinen, nuoremmalle veiollensa: Jumalass’ on juoksun määrä, ei miehen ripeyessä”.

Ihmettelin kerronnan kiitollista perussäveltä ja opetusta: kaikkea elämää ja kaikenlaisia ihmisiä pitää kunnioittaa, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mistä moinen tyytyväisyys? Mistä loputtomalta tuntunut ihmisrakkaus? Mistä toivo?

Kun aurinko sitten tuli esiin ja hanget kimalsivat, myös appeni heräsi eloon ja samalla jokin muistutti häntä isältään oppimasta viisaudesta: ”Paistaa se Golgatan aurinko, vaikket sinä sitä aina näe.”

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *