Ristiveto

Onko jokaisella paikka ja selitys?

Keski-ikäisenä huomaa joidenkin asioiden jääneen kultaiseen lapsuuteen ja sitten tajuaa, ettei ehkä niin olekaan. Kotikylässäni 70-luvulla liikkui hahmoja, joihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Heidän käyttäytymiselleen annettiin jokin selitys, joka riitti sellaiseen hyväksyntään, että he olivat osa yhteisöä.

Naapurustossa asui kaksi miestä. Toinen oli pienikokoinen ja toinen rotevampi. Pienemmällä oli päällään asetakin tapainen. Kovin suurta mielikuvitusta ei tarvinnut, kun saattoi nähdä takissa jälkiä armeijan kangasmerkeistä.  Sedät olivat lapsen mielestä aika pelottavia. Nousuhumalassa kylän raitilla alkoi äkseeraus. Pieni mies oli sotilasarvoltaan ylempi ja hän piti harjoituksia ystävälleen. Jossakin humalatilan vaiheessa alkoi saksalaisten hyökkäys ja parivaljakko maastoutui ojanpientareelle. Lapsille kerrottiin, että syynä tähän oli setien lapsuudessa joutuminen Lapin sotaan. Sen tiesi jokainen.

Postin saapumisen saattoi tunnistaa hajusta. Postia jakoi välillä mies, joka haisi sikalalta. Hän kasvatti sikoja. Tilalla ei ollut varsinaisesti peseytymismahdollisuutta. Pienen lapsen mieleen jäi haju, jos vaikka samaan aikaan sattui kauppaan. Mies oli asiallinen, yksi meistä.

Näitä hahmoja oli useampia. Kaavasta poikkeamiseen tiedettiin jokin syy ja heille oli löytynyt jokin tehtävä yhteisössä. Se oli jokaisen kylän yleissivistystä. Nämä ihmiset tulivat nähdyksi. He olivat olemassa. Vaikka jotkut hahmot olivat lapsen mielestä pelottavia, niin selittävä konteksti oli lempeä. Vihapuhe ei kuulunut siihen.

Tässä saattaa olla myös eräs syrjäytymisen avain. Tällä hetkellä arvellaan olevan ainakin 60 000 nuorta aikuista, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai syrjäytyneet. Luvun mittaluokka on valtava.  Nuorten syrjäytymisen syitä on etsitty monien asiantuntijoiden voimin ja yleinen käsitys on, että tilanne on hälyttävä. Aikuisiässä on lopulta hyvin helppo syrjäytyä. Toimeentulon menettäminen ja ihmissuhteiden katkeaminen höystettynä päihteillä on malli, jonka jokainen on nähnyt. Asia on vielä pienemmästä kiinni. Jokin elämän käänne johtaa toiseen ja putoaminen vain tapahtuu. Kuiluun valuneella olisi oltava melkoisesti voimaa nousta sieltä. Nuorten kohdalla voi olla kysymys myös siitä, että itsenäinen vastuullinen aikuiselämä ei ole vielä koskaan saanut alkaakaan.

Yksinäisyydestä puhutaan paljon nykyisin. Sen dynamiikka on monimutkainen. Kehä saattaa olla jossain mielessä itseään ruokkiva. Aina vain ei jaksa olla superaktiivinen. Sosiaalisiin kuvioihin mukaan pääseminen vaatii ponnistelua. Samaan aikaan perinteinen ihmisiä kokoava yhdistystoiminta on kriisissä. Erilaisissa harrastusyhdistyksissä ei ole juurikaan nuorta väkeä. Niiden toimintamalli ei vedä ihmisiä. Toisaalta netissä on valtaisa määrä yhteisöjä joihin ihmiset osallistuvat. Nyt ehkä tarvittaisiin uusia eväitä.

Kirkollisessa toiminnassa on lähdetty siitä, että jokaisella ihmisellä olisi tasa-arvoinen paikka yhteisössä. Tämä on varsin epäuskottava lähtökohta, ellei sitä ole osoittaa käytännössä. Sanoma on radikaali. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että jos jollakin on nälkä, hänelle annetaan ruokaa. Hän ei ole avustamisen kohde. Hän on yksi meistä. Tämän radikaaliuden soveltaminen aikaan, joka haluaa argumentoida asioita lähinnä taloudellisesti, on vaikeaa.

Jospa suuri teko voisi lähteä jostakin pienestä? Vanhoilta ja viisailta ihmisiltä olen oppinut, että tervehtiminen on nähdyksi tulemista. Joskus voisi olla paikallaan myös kysyä sitä, mitä hyvää kuuluu. Jos ei mitään hyvää kuulu, niin pitäisikö sitä kuitenkin yrittää löytää? Voisiko sitä kautta näkyä jokin horisontti? Oma paikka? Olisiko paikallaan myös kehittää vanhanajan yhteisön yleissivistystä. Sellaista joka ei lisää pelkoa vaan poistaa sitä?

Juha Luodeslampi, asiantuntija Kirkkohallitus

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *