Melkein hävettää sanoa, mutta minulle tämä korona-aika on ollut hyvää aikaa. Paljon turhaa on karsiutunut, tärkeämpiä asioita on tullut tilalle. Parasta on, että olen liikkunut luonnossa enemmän kuin vuosiin. Kävelystä ja retkeilystä on tullut keskeinen osa arkielämääni ja henkireikä vailla vertaa. Ajatus pitkästä tunturivaelluksesta yksin kytee mielessä ja voimaannuttaa.

Ehkä yksinolo on minulle luontevampaa kuin joillekin muille. Olin jo lapsena omituinen vetäytyjä, mistä vanhemmat ja opettajat olivat aika ajoin huolissaan. Kun muut leikkivät koulun pihalla hippaa, istuin tuuletusputken päällä. – Oletko pylväspyhimys? kysyi välituntivalvoja. – Ei, vastasin, olen tämän valtakunnan kuningas!

Usein ole mieltänyt kaipuuni yksinäisyyteen heikkoudeksi, varsinkin papin kutsumusta ajatellen. Eikö papin kuuluisi nauttia jatkuvasta ihmisten kohtaamisesta, verkostoitumisesta ja seurustelu-upseerin roolista? Eikö yksinäisyyteen vetäytyminen ole itsekästä? Olenkohan ihan oikealla alalla?

Rohkaisen itseäni ajattelemalla pylväspyhimyksiä ja muita 300-luvun erämaaisiä, jotka vetäytyivät kauas kaupunkien hälystä Egyptin ja Syyrian erämaihin löytääkseen elämäänsä hengellisen syvyyden. He ymmärsivät, että ihminen tarvitsee aikaa itsensä ja Luojansa kanssa löytääkseen sisäisen eheyden ja tasapainon. Heidän perässään erämaahan virtasikin opetuslapsia, jotka janosivat sitä rauhaa, jonka he olivat löytäneet.

Ihminen tarvitsee kyllä toista ihmistä; mutta jatkuva sosiaalisuus banalisoi ihmisen pelkäksi muiden sanomisiin ja tekemisiin reagoivaksi automaatiksi, jolla ei ole mitään omakohtaista annettavaa. Jotta voisi olla omana itsenään olemassa myös muille, on uskallettava kohdata itsensä muista erillään. Tähän Suomen metsät tarjoavat huikean hienot puitteet. Niissä on tilaa pyhiinvaellella sielunsa kyllyydestä.

Ehkä vaellusintoni on viidenkympin villitys, joka olisi iskenyt ilman koronaakin. En kuitenkaan ole innostukseni kanssa yksin: kun palvelut ja rajat ovat enemmän tai vähemmän kiinni, yhä useampi suomalainen nostaa rinkan selkään ja suuntaa laavulle tulistelemaan. Moni on huomannut, mikä aarre kotimaamme luonto on. Suosituimmat retkeilyalueet ovatkin ruuhkautumassa niin, että yksinäisyyttä kaipaava joutuu etsimään vähemmän tunnettuja retkikohteita. Niitäkin riittää.

Ihmisillä on luonnossa liikkumiseen monenlaisia motiiveja: luonnonmukaisen elämän kaipuu, elämysten tavoittelu, omien rajojen etsiminen. Moni löytää luonnossa myös toisen ihmisen uudella tavalla. Syvällä metsän siimeksessä tapahtuva lähimmäisen kohtaaminen voi olla hyvin aito ja syvällinen. Kun arkiroolit on riisuttu ja jätetty kotiin, jäljelle jäävät ihmisyyden perusasiat. Aidon kohtaamisen kautta voi löytää tuoreen kosketuspinnan myös Häneen, jonka kuva heijastuu meistä jokaisesta, jos uskallamme tulla näkyviksi.

Itse etsin luonnosta kuitenkin ennen muuta yksinoloa, itseni kohtaamista. Se ei ole suinkaan helppoa, varsinkaan nykyään, kun älypuhelimet kulkevat mukana joka paikkaan. Huoman esimerkiksi, että minulla on tarve dokumentoida retkiäni videolle, jotta olisin oikeasti olemassa, ikään kuin pelkkä läsnäolo ei riittäisi. Sitten kun alan tosissani vaeltaa, toivon välttäväni ainakin sen, mitä eräässä someryhmässä joku kertoi tekevänsä: pitkän vaelluspäivän jälkeen hän ei istukaan kannon nokkaan tuijottamaan maisemaa, vaan vetäytyy telttaan katsomaan puhelimesta toisten vaellusvideoita!

Metsää sanotaan joskus suomalaisen kirkoksi. Kristinuskon suhde luontoon on kuitenkin mutkikas. Teollisen ajan kynnyksellä koskematon erämaa edusti lähinnä kaaosvoimia ja pakanuutta, kaupunkikulttuuri sen sijaan järkeä, järjestystä ja kristillisiä hyveitä. Tulevaisuudessa häämötti uusi Jerusalem, josta villi luonto, sisäinen ja ulkoinen, olisi siivottu pois.

Nykyään ymmärrämme, että meidän on kunnioitettava luonnon herkkää tasapainoa, jotta ylipäänsä pysymme hengissä. Mielikuvat paratiisista ovat muuttuneet luonnonmukaisemmiksi. Näen tämän muutoksen paluuna kristinuskon juurille. Muistame taas, ettei luonto ole meidän määräysvallassamme. Niin ilmastokriisi kuin koronapandemia muistuttavat meitä tästä. Onneksi luomakuntaa viime kädessä hallitsee – näin uskon – hyvyyden voima, meitä parempi ja suurempi.