DBTL:n julisteessa oli Tuomiokirkon kuva, mutta sen huipulla ei näkynyt ristiä. Moni hermostui: taas kristinuskoa yritetään häivyttää julkisuudesta! Lehtimainoksessa risti olikin monen helpotukseksi paikallaan. Tällaiset ilmiöt ovat lisääntyneet; mutta ne ovat vain pintakuohua. Taustalla on isompia megatrendejä ja syvempiä ongelmia, jotka jäävät helposti huomiotta.

Lapuan piispa Matti Salomäki tuntee surua ja syyllisyyttä, kertoo Suomen Kuvalehti. Syynä ovat tuoreimmat tiedot kirkon jäsenkehityksestä: yhä harvempi lapsi kastetaan, ja kastetuistakin yli puolet eroaa kirkosta ennemmin tai myöhemmin. Kirkko on pian menettämässä asemansa enemmistökirkkona. – Miksi me ei olla onnistuttu? piispa kyselee.

Mitään uutta tai yllättävää tilanteessa ei sinänsä pitäisi olla, kehitys on ollut nähtävissä jo vuosikymmenien ajan. Asiaa on myös päivitelty ja analysoitu kyllästymiseen asti, mutta mitään viistasten kiveä ei ole löytynyt kehityksen kääntämiseksi, ja tuskin löytyykään. Salomäki siis ehkä turhaan ruoskii itseään: yhteiskunta maallistuu, teimme mitä teimme.

Mutta Samuli Suonpään artikkeli kiinnittää huomiota siihen, että kirkon omakin tapa tarkastella rooliaan on hätkähdyttävän maallinen. Onnistumista mitatessaan kirkko mieltää itsensä palveluntuottajaksi ja jäsenensä asiakkaiksi. Ikuisuusnäkökulma on piilotettu julkisuudesta kirkon sisäpiireihin; ulospäin kirkko perustelee olemassaoloaan yhteiskunnallisella roolillaan ja ihmisten kohtaamisella kriisitilanteissa. ”Marxinkin mukaan uskonto on hyödyllistä, kun menee huonosti ja on kriisi päällä. Kirkko viestittää juuri nyt ihan samaa”, sivaltaa professori Titus Hjelm. Pysäyttävää puhetta.

Mitä kirkon sitten pitäisi tehdä ja puhua? Onko kirkon tehtävä itkeä lähtevien perään ja maalailla synkkiä uhkakuvia (aikana, jolloin sellaisista ei varsinaisesti ole pulaa)? Vai olisi kirkolla jokin myönteisempi lähtökohta tehtävälleen?

Jos muutetaan näkökulmaa, kirkko ei ehkä olekaan tehtävässään niin epäonnistunut kuin luulisi.

Ajatellaanpa hetki Jeesuksen toimintaa. Aluksi häntä seurasi suuri joukko, koska hän tarjosi käytännön apua: paransi sairaita ja ruokki nälkäisiä. Hänet nähtiin yhteiskunnallisena uudistajana, joka uskalsi puuttua vallan väärinkäytöksiin. Mutta Jeesuksen varsinainen missio liittyi ihmisen Jumalasuhteeseen ja syntien anteeksiantamiseen. Suurilta massoilta tämä meni enimmäkseen ohi. Mitä enemmän Jeesus keskittyi varsinaiseen tehtäväänsä, sitä harvemmat häntä ymmärsivät ja kannattivat. Useimpia kiinnosti enemmän ulkoisten olosuhteiden paraneminen.

Jos Jeesuksen tehtävän onnistumista mitataan kansansuosiolla, hän on varsinainen luuserien luuseri. Kansa palvoi häntä, hänellä oli kaikki valttikortit käsissään, mutta hän teki käsittämättömän mokan ja jätti tilaisuuden käyttämättä. Hän ei muuttanut toimintatapojaan kannattajiensa toiveiden pohjalta, vaan toteutti jääräpäisesti missiota, jonka ymmärsi Isän tahdoksi. ja juuri siitä syystä hän lopulta kuoli ristillä. Hylättynä. Mutta tarkoittiko se, että hän epäonnistui? Päinvastoin, juuri suostumalla ristille hän täytti tehtävänsä! Tätähän me julistamme. Mutta ymmärrämmekö sen itse?

Entä jos kirkon laskevat jäsentilastot eivät kerrokaan siitä, että se on tehnyt jotain väärin – vaan siitä, että se on tehnyt jotain oikein? Entä jos kirkon ei pitäisikään tuijottaa siihen, mitä suurin osa jäsenistä siltä odottaa, vaan siihen, mikä on sen Jumalalta saama tehtävä?

Tietenkään laskevat käyrät eivät itsessään todista, että toimimme oikein. Ihmiset ja yhteisöt kärsivät aina myös omista virheistään. Kirkossa tehdään paljon sellaisia virheitä, jotka vaikeuttavat sen ydintehtävän toteuttamista ja karkottavat ihmisiä evankeliumin ääreltä. Virheistä suurimpia on silti kuvitella, että jäsentilastot ja asiakaspalaute olisivat kirkon menestyksen mittari. Minkä menestyksen?

”Katso, minun palvelijani menestyy”, sanotaan Jesajan kirjan 52 luvun lopussa. Sen jälkeen seuraa ennustus Kristuksen kärsimyksistä. Aikamoinen menestystarina. Kuka ottaisi oppia?

Ongelmistaan huolimatta kirkollamme menee ehkä vielä liian hyvin. Sen syvin ongelma on, että se on menettänyt kosketuksen ristiin, unohtanut marttyyriuden ihanteen.

En tarkoita sitä toksista marttyyriutta, jota nykyään nimitetään uhriutumiseksi. En tarkoita nillittämistä kun suvivirsi kielletään koulussa tai risti retusoidaan pois tapahtumamainoksesta. Sellainen marttyyrius on mielestäni lähinnä infantiilia huomiohakuisuutta ja lillukanvarsiin takertumista vailla syvempää hengellistä arvoa.

Tarkoitan marttyyriutta sanan alkuperäisessä merkityksessä: kärsimyksestä iloitsemista ja sen näkemistä voimavarana. Kirkko on unohtanut, että keskittyessään varsinaiseen tehtäväänsä se väistämättä joutuu törmäyskurssille enemmistön kanssa. Jeesus julisti, että elämään vievä tie on kaita ja harvat sen löytävät. Hän myös kehotti iloitsemaan uskon aiheuttamista vainoista ja vastoinkäymisistä, kuten myös Paavali ja Pietari kirjeissään. Tämä on se risti, jonka tulisi näkyä! Se, onko Tuomiokirkon tornin huipulla ristin kuva, on toissijaista.

Niissä maissa, joissa kristityt ovat pieni, vainottu vähemmistö, suhde ristiin on toinen. Olen kuullut, miten Lähi-idässä vainotut kristityt tulvivat tv-kameroiden eteen todistamaan uskostaan heti tilaisuuden tullen. Länsimainen kuvausryhmä vaivaantuu ja ihmettelee, eivätkö he ymmärrä omaa parastaan. Mutta heille on kunnia-asia tunnustaa väriä vaaroista välittämättä.

Tavoite kirkosta, joka olisi yhtaikaa enemmistölle mieliksi ja tehtävälleen uskollinen, on Raamatun valossa mahdoton yhtälö. Silti itsepäisesti tavoittelemme sellaista. Tämä näkyy yhtä lailla uudistusmielisten kuin vanhakantaistenkin tahojen toiminnassa ja asenteissa. Toiset haaveilevat kirkosta, joka pysyy kaikessa ajan hermolla; toiset taas haikailevat vanhaa hyvää aikaa, jolloin kansan syvät rivit muka kunnioittivat Jumalan tahtoa. Kummatkin tuntuvat minusta elävän yhtä lailla haavemaailmassa, ymmärtämättä Jumalan valtakunnan luonnetta. Kirkko voi teknisesti ottaen joskus olla enemmistökirkko, mutta se ”ristin kantaminen”, johon Jeesus kutsuu, ei koskaan ole ollut enemmistön juttu, eikä tule olemaan.

Kirkon ulkoiset puitteet elävät ajassa ja ymmärrettävästi muuttuvat ajan vaatimusten mukaan. Julkisyhteisönä kirkko tekee luonteeltaan maallisia päätöksiä liittyen kiinteistöihin, verotukseen, osakesijoituksiin ja niin edelleen, ja näihin päätöksiin pätevät maalliset lainalaisuudet. Varsinaisessa hengellisessä työssä tulisi kuitenkin välttää kiusaus mitata onnistumista yritysmaailman mittareilla. Tulisi säilyttää eräänlainen siunatun heikkouden taju ja levollinen luottamus siihen, että monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi, kuten Jeesus muistuttaa. Vain siten kirkko voi syvemmässä mielessä pysyä kirkkona.

Ja kyllä se pysyykin, sillä se, mitä yleensä kirkoksi nimitämme, on vain puitteita. Puitteet voivat sortua, mutta Jumalan uhrautuva rakkaus pysyy iäti ja toimii oman logiikkansa mukaisesti kaikkialla, missä sille annetaan tilaa. Vain siitä kirkossa lopulta on kyse.