Ristiveto

Muuttuuko kirkko – ja mihin suuntaan?

 

Luther ei aikanaan pyrkinyt luomaan omaa nimeään kantavaa kirkkokuntaa. Katolilaisena ja entisenä luostariveljenä hän halusi olla kehittämässä kirkkoa suuntaan, jonka näki oikeudenmukaiseksi ja välttämättömäksi. Kirkkoon pesiytynyt korruptoituneisuus ja uskonnollisen sanoman vesittyminen oli vihellettävä poikki. Kun ei puhe auttanut, piti naulata teesit Wittenbergin kirkon oveen. Seurasi monipolvinen prosessi, jonka tuloksena mekin nyt kuulumme lut(h)erilaiseen kirkkoon. Kirkkoon, joka 2000 –luvulla kamppailee olemassaolonsa merkityksestä.

 

Saksassa yhä harvempi kuuluu enää evankeliseen kirkkoon niin kuin siellä äitikirkkoamme kutsutaan. Työntekijöitä on vähän ja toiminta perustuukin paljolti palkattujen ja vapaaehtoisten työntekijöiden yhteistoimintaan. Kirkossa on syytä alituiseen kysyä; mitä on se toiminta, joka kulloisenakin hetkenä on se, mihin juuri nyt kirkon on ryhdyttävä. Millä tavoin kirkko tavoittaa oman väkensä parhaiten, siis heidät, jotka jo kuuluvat kirkkoon kuin heidät, jotka eivät enää tai vielä kuulu.

 

Vierailullamme Pohjois-Saksassa seurakuntien luottamushenkilöiden kanssa saimme mahdollisuuden tutustua tämän hetken kirkolliseen todellisuuteen. Kirkon laaja vapaaehtoistyö toimi sadoilla eri toimintavaoilla mm. lasten, nuorten, vammaisten, kodittomien ja maahanmuuttajien parissa. Oli yöbussia, joka kiersi jakamassa tarvittavia asioita kaduilla nukkuville. Oli lasten aamupalatarjoilua ennen koulua, kun oli huomattu monen menevän kouluun nälkäisenä. Oli henkilöitä, jotka lähtivät kieli- tai lukutaidottomien maahanmuuttajien mukaan virastoihin auttamaan papereiden täytössä ja muussa asioiden hoitamisessa.

 

Saksan kirkon merimieskerholla sai soittaa ilmaiseksi kotiin, missä se sitten sijaitsikin, käyttää nettiä ja syödä halvalla mahansa täyteen. Hiljaisessa huoneessa viherkasvisermi erotti Buddha –patsaan ja ikonostaasin toisistaan. Saman laivan eri uskontoa tunnustaville miehille oli jokaiselle oma kolkka olla hetki yksin Kaikkitietävän kasvojen edessä. Alakerrassa ennen niin suosittu ATK –huone oli puhelinten kehittymisen myötä todettu tarpeettomaksi ja tiedossa oli odotettu karaoke –huoneen laajennus. Sitä olivat merimiehet pitkään toivoneet.

 

Meidän kirkon työntekijöiden olisi koko ajan pohdittava, millä tavoin ympäröivä todellisuutemme muuttuu ja millaisia muutoksia kirkon toiminnoilta edellytetään, jotta voisimme tavoittaa seurakuntalaisia. Helsingissä tätä kysymystä kyseltäessä päädyttiin muun muassa lisäämään perheneuvonnan resursseja huomattavasti, joskin väliaikaisesti. Siellä kirkko rakentaa matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja ostoskeskuksiin. Perheneuvontaa pyritään tarjoamaan kaikille sitä haluaville, joita riittää.

 

Entä me Turun seudulla? Käytämmekö me resurssimme oikein palvellaksemme seurakuntalaisia mahdollisimman hyvin? Kykenemmekö kuuntelemaan ympäröivää todellisuutta ja elämään sen mukana? Vai juutummeko liiaksi siihen, miten on aina ennekin tehty?

 

Sari Sundvall-Piha

 

 

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *