Ei ole mikään salaisuus, että kirkon työntekijät eivät käy erityisen ahkerasti kirkossa. Jumalanpalveluksissa ei käydä vapaa-ajalla, eikä usein edes työpäivinä ellei siellä ole määriteltyä työtehtävää. Toisinaan messuista sanotaan, että: ”se ei ole minun juttuni”, ”ei se maailma puhuttele minua” ehkä jopa ihmetellään, että ”kuka siellä nyt viitsii pyhäaamuisin käydä”.

 

Kyse ei tietenkään ole vain työntekijöistä. Kirkon kokoavan toiminnan suosio on laskenut 1990-luvulta alkaen ja kaikkein eniten se on näkynyt jumalanpalveluksiin osallistumisessa. Kahdessakymmenessä vuodessa osallistujamäärät ovat tippuneet liki neljänneksen, vaikka jumalanpalveluksissa käy edelleen väkeä vuosittain yhtä paljon kuin lätkämatseissa, oopperassa ja teattereissa yhteensä. Vuonna 1995 messuissa kävi vielä kahdeksan miljoonaa ihmistä, vuonna 2015 5,8 miljoona.

 

Ihmisten elämäntapatottumukset ovat muuttuneet. Elämänrytmi ei ole enää sellainen, että sunnuntai-aamuna tulisi ensimmäiseksi mieleen lähteä kirkkoon. Moni on vieraantunut virsien ja liturgian maailmasta: oudompia virsiä on vaikea laulaa ja liturgian kieli tulee niin kaukaa, ettei siitä saa otetta. Jumalanpalvelus saattaa synnyttää vierauden tunnetta ja omaa hengellisyyttä eletään todeksi toisella tavalla. Moni kysyy, että miten tämä kaikki liittyy minun elämääni, miten minä voisin kiinnittyä tähän?

 

Uskoa eletään todeksi tietysti monin tavoin. Useat ovatkin sitä mieltä, että paljon olennaisempaa on se, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella. Mutta etääntyminen kirkosta näkyy myös siellä.

 

Onko niin, että olisi syytä palata juurille? Kirkko ja seurakunnat ovat olemassa siksi, että ihminen voisi löytää rauhan ja kaipaukselleen vastauksen. Kirkon tehtävä on hengellinen. Se poikkeaa esimerkiksi kunnista, joissa järjestetään kaikenlaisia palveluja asukkaille. Meidän tulee puhua Jumalasta. Ja meidän tulee elää ihmisiksi. Kirkon tehtävänä on jakaa sakramentteja ja pyrkiä edistämään rakkautta, kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta ihmisten kesken ja tässä maailmassa. On tämä hetki ja ikuisuuden kysymykset.

 

Kaiken tärkeän tekemisen keskellä emme pääse siitä, että seurakunnan sydän on jumalanpalvelus. Arki on pyhää, toinen ihminen on pyhä, metsä on pyhä ja niin edelleen, ja silti ja juuri siksi: messulla on erityinen paikkansa kirkon elämässä. Eikä se vähennä muun tekemisen arvoa tai merkitystä. Olemassa ollaan Jumalan kaipuun ja toisen ihmisen ikävän vuoksi ja erityisellä tavalla tuon kaipauksen tulisi tulla kohdatuksi messussa.

 

Silti se ei siltä aina näytä ja tunnu. (Kirotut) tilastot väittävät toista ja myös arkikokemus on usein toinen.

 

Mitä tapahtuisi, jos kaikkien kirkon työntekijöiden pitäisi olla mukana messussa vähintään joka toinen viikonloppu? Kun se ei vapaaehtoisesti tai välttämättä edes työajalla onnistu, mitä kävisi, jos se olisi meille olennaisin työtehtävä viikossa ilman että siellä välttämättä pitää tehdä mitään? Mitä tapahtuisi minulle ja meille, kun tulisimme säännöllisesti yhteen? Jäisikö jotain olennaista tai tärkeämpää tekemättä? Milloin, missä ja miten messuja vietettäisiin? Mitä kaikkea tapahtuisi kirkonmäellä? Mitä tapahtuisi meissä? Millainen olisi kirkko?

Mari Leppänen