Valinnanvapaus on huipussaan. Nykypäivänä pakkoa useammin päätöksiä ohjaavat omat intressit, se mikä meille on tärkeää ja merkityksellistä. Mitä nuoremmasta sukupolvesta on kyse, sitä vaikeampaa on ymmärtää toiminnan perusteena lausahdusta ”koska niin on aina tehty”. Maailma ei ole muuttumaton – miksi siis minun valintani olisivat sitä?

Valinnanvapaus on kuitenkin todellisuudessa kasvamassa valintaviidakoksi. Mahdollisuuksien paljous luo aivan omanlaisensa paineen. Vaihtoehtoisia polkuja on lukemattomia, mutta kun valitsen niistä jonkin, sulkee se samalla monta muuta ovea. Entä jos jään jostain paitsi? Tämä pelko on yhä useammalle tuttu ja sillä on nimikin: fomo. Fear of missing out, paitsi jäämisen pelko.

Sosiologi ja tutkija Mikko Piispa kuvaa puun ja kuoren välissä olemisen tunnetta äärimmäisen hyvin. Kirjassaan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta hän kirjoittaa:

”…Ei ole ihme, että olemme rutiininomaisesti matkustelleet ympäri maailmaa paikkoihin, joista edeltävät sukupolvet eivät ole edes kuulleet. Toisaalta jos vaikkapa matkustaa, on samalla poissa – jostainhan voi silloin jäädä paitsi. Sellaisenkin paradoksin kanssa joudumme elämään.”

Jotakuta tämä luultavasti naurattaa. Melkoisia ongelmia näillä nuorilla sukupolvilla onkin – kokemuksellisuuden ylitarjontaa! Tämä ahdistus on kuitenkin harvinaisen todellista. Yksilön odotetaan tekevän hyviä ja menestyksekkäitä valintoja. Kun vaihtoehtoja on loputtomasti, voi paine kasvaa sietämättömän suureksi. Onnistumisen ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu, ja toisaalta epäonnistumisen ja torjutuksi tulemisen pelko, ovat todellinen ja lamauttava ongelma. Siitä kertovat myös uutisotsikot. Ylioppilaslehden päätoimittaja Tuija Siltamäki kirjoittaa siitä, miten yhä nuorempien paineet koko elämää määrittävien valintojen tekemisestä kasvavat ja aiheuttavat pahoinvointia. Odotukset ja riittämättömyyden tunne ovat myös merkittäviä tekijöitä mm. isien uupumisessa.

Kaikkien valintojen keskellä on myös kirkkomme. Siinä missä tietyt polut ovat aiempien sukupolvien kohdalla olleet suurelle osalle automaatio – kuten vaikkapa rippikoulu tai lapsen kastaminen – punnitaan nyt jokainen valinta harkitusti ja tarkkaan.

Miksi pitäisi valita kirkko?

Onko sinun helppo vastata? Jos on, se on rikkaus. Se kertoo siitä, että kirkkoon liittyy jotain sinulle merkityksellistä. Samalla on totta, että monelle vastausta ei ole ollenkaan. Ei ole syitä valita kirkkoa – ainakaan sellaisena, kuin se tänään on. Valintaviidakossa kirkko on vain yksi polku ja varmasti senkin kohdalla paitsi jäämisen pelko on todellinen. Jos valitsen kirkon, mille silloin käännän selkäni?

Siksi ajattelen, että yhä enemmän ja useammin meidän pitäisi puhua ääneen siitä, mitä kirkko meille, yksilöille, merkitsee. Vastauksia on yhtä monia kuin vastaajia, mikä jo itsessään on ihanaa. Ihmisillä on edelleen lukemattomia syitä haluta olla osa seurakuntaa ja kirkkoa. Antaa näiden äänien kuulua. Anna sinun äänesi kuulua.

Minä valitsen kirkon siksi, että se kannattelee. Muuttuvassa ja myllertävässä elämässä, kaikessa epävarmuudessakin, aina on olemassa kirkon penkki, vahvat seinät ja kokemus siitä, että täällä on minullekin paikka. Minä valitsen kirkon myös siksi, että minulle tulevaisuuden kirkko on yhä avoimempi, ymmärtävämpi ja entistä lähempänä ihmistä, mutta sen eteen tarvitaan myös työtä. Ja minä valitsen kirkon siksi, että – arkkipiispa emeritus Kari Mäkisen sanoin – vaikka tapahtuisi mitä, ohi Jumalan en putoa koskaan.

Sofia Flinck
Turun tuomiokirkkoseurakunnan pappi