Ristiveto

Minä juon nyt kahvia

Harri Holkerin elämästä ja poliittisesta urasta jäi jälkipolville kirkkaimpana mieleen tokaisu, jolla hän torjui toimittajien kysymyksen: Minä juon nyt kahvia! Kysymystä ei ehkä enää muisteta, eikä vastaustakaan, mutta kahvi muistetaan. Tarve pysähtyä juomaan kahvia oli kaikille suomalaisille samaistuttava asia, joka sisältää ehkä suuremman viisauden kuin päälle päin näyttää. Vaikka on paljon tärkeitä asioita, mikään asia ei ole niin tärkeä, ettei välillä olisi hyvä pysähtyä juomaan kahvia.

Kahvi itsessään on tietenkin vain veruke. Se on kulttuurisesti hyväksyttävä sijaistoiminto, jonka varjolla on lupa nollautua, pysähtyä, olla hetki tekemättä mitään. Minulle pappina suomalainen kahvikulttuuri on erityisen tuttua. Joskus tuntuu, että suomalainen osaa aidosti pysähtyä vain kahvikupin ääressä. Ja pysähtymistä todella tarvitaan!

Tätä kirjoittaessani Suomen liput liehuvat YK:n päivän kunniaksi. Se on myös rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä. Tuntuu että tänä vuonna rauha on kauempana kuin kertaakaan YK:n perustamisen jälkeen. Ihmisoikeuksia poljetaan maailmassa yhä räikeämmin. Vastuu maailmasta painaa raskaana papin pientä sydäntä.

Tuntuu että pitäisi käyttää entistä enemmän aikaa maailman murheiden miettimiseen ja niiden kantamiseen rukouksissa Jumalan eteen. Tuntuu että pitäisi entistä pontevammin ottaa kantaa ja haastaa ihmisiä muuttumaan ja muuttamaan maailmaa. Siihen kai Jumala minua kutsuu?

Mutta kuulenkin erilaisen kutsun. Kutsun ottaa kahvikuppi käteen, pysähtyä hetkeen ja ihailla ruskan värejä. Kutsun elämän yksinkertaisten lahjojen kiitolliseen ja tyytyväiseen vastaanottamiseen. Kutsun kääntää selkäni varjoille ja kääntyä valoa kohti, niin kuin auringonkukat tekevät.

Kuulen toisenkin, syyttävän äänen: sinä olet vastuuton, ei sinulla ole varaa pysähtyä, liian moni asia on pielessä ja odottaa muuttamista! Onneksi olen vuosien varrella oppinut tunnistamaan, että tuo syyttävä ääni ei ole Jumalan, vaan hänen vastustajansa ääni.

Jään pohtimaan Paavalin opetusta väärästä ja oikeasta rikkaudesta ensimmäisen Timoteuskirjeen kuudennessa luvussa. Hän julistaa, että oikea rikkaus on tyytymistä siihen mitä meillä on. Oivallan sen tarkoittavan kiitollisuutta pienistä asioista, levollista jäämistä tähän hetkeen. Vaikka elämä on vajavaista ja maailma on kesken, juuri nyt Jumala on tässä, ja se riittää.

Tässä tehokkuutta ihailevassa maailmassa levollisuus ei välttämättä kuulosta hurskaalta edes papin tavoitteeksi. Aina pitäisi muka pyrkiä johonkin, muuttaa jotakin, tuskailla ja taistella. Jumalasta tulee helposti väline maailman parantamiseksi ja rukouksesta mekanismi, jonka avulla voi kammeta kosmista pyörää hampaat irvessä ylpeilläkseen sitten tehneensä jotain.

Entä jos maailma muuttuukin enemmän pysähtymällä? Entä jos valo lisääntyykin kääntymällä sitä kohti?

Kun kriisiä pukkaa kriisin päälle, yhä useampi suomalainen on alkanut oireilla psyykkisesti. Tätä kasvavaa joukkoa tuskin auttaa se, että hyppään samaan mutalätäkköön ja ahdistun silkasta myötätunnosta. Aionkin mieluummin keskittyä kiitollisuuteen ja tyytyväisyyteen, sillä kiitollisella ihmisellä on aina annettavaa toisille. Kiitollisuus on loputon voimavara, joka nousee sitä suurempaan arvoon, mitä enemmän maailmassa on pimeyttä. Suuressa pimeydessä pienikin liekki loistaa kirkkaasti.

Pysähtyessäni otan usein kahvikupin käteen, olinpa sitten töissä, kotona tai luonnon helmassa. Kaikille kahvi ei sovi, ja minunkin vatsalleni tulee toisinaan raja vastaan. Silti tämä tummanhöyryävä ”kolmas sakramentti” julistaa Luojan äänellä yhä uudestaan kaikille aisteilleni: elämä on nyt, ole sinäkin!

2 kommenttia

  1. Ihana lempeä kirjoitus ja kiitollinen Jumalan hyvyydestä.
    Kiitos.

Kommentointi on suljettu.