Olen kiinnittänyt huomioita jo pitkään siihen, että yhä useampia meistä kiehtoo
äärimmäinen pahuus. Sitä on myös tällä hetkellä erittäin paljon tarjolla eri
muodoissa ja kanavissa. Siinä on jotain erityisen koukuttavia ja stimuloivia
elementtejä. Murha- tai true crime -podcasteihin, iltapäivälehtien mässäileviin
kuviin sotien kauhuista ja kauhuelokuviin törmää varmasti usein verkossa. Tämä
ei tietenkään ole kuitenkaan vain tämän ajan piirre. Myös historiallisesti
merkittävässä ja kirkkotaiteessa on käsitelty usein helvettiä ja raakoja
väkivaltaisia aiheita. Kun kiertelee taidemuseoita Euroopassa, ei voi sulkea
silmiään näiltä asioilta. Ymmärrän sen, että näiden asioiden käsittelemiseen
luovat menetelmät voivat olla yksi väylä, mutta mitä tekee niiden kuluttaminen?
Muistan äidinkielen opettajan lukiossa siteeranneen meille Danten Jumalaista
näytelmää. Hänen mielestään kuvaukset taivaasta olivat tylsämielisiä, mutta
helvetissä hänen mielestään oli sitä jotain! Samoin diakonian opinnoissani
lehtori kertoi, että häntä kiinnostaa erityisesti sarjamurhaajat ja se,
minkälaiset elämän tapahtumat ja kokemukset vievät tämänkaltaiselle polulle. Ja minä kulutan aikaani tuijottaen iltapäivälehtien kuolemalla mässäileviä otsikoita.
Mitä tämä tekee ihmismielelle, jos jatkuvasti kulutetaan tämänkaltaista
materiaalia? Viekö se meitä kauemmaksi siitä, mikä on olennaista? Elävästä
elämästä esimerkkinä on ystäväpariskunnan kohtaaminen yläkerran naapurin
kanssa. Yläkerran katosta alkoi vuotaa vettä, joten ystäväni meni koputtamaan
yläkerran naapurin oveen myöhään illalla. Naapuri ei kuitenkaan tullut avaamaan
aluksi koputuksista huolimatta. Kun lopulta hän avasi, kertoi, ettei uskaltanut
heti avata, koska oli juuri kuunnellut murhapodcastia ennen nukkumaanmenoa.
Ilmiöllä voi olla siis vaikutusta käyttäytymiseen. Tekeekö tämänkaltaisen materiaalin meistä epäluuloisempia toisiamme kohtaan? Uskooko joku vielä, että ihminen voi olla toiselle ihmiselle ihminen, eikä susi? Facebook-kommenttiketjuja lukiessani huomaan, että vuorovaikutus ihmisten välillä on jo nyt vaikeaa. Aina täytyy valita jokin puoli, oli kriisi sitten mikä hyvänsä. Korona-aikana jakauduttiin rokotusmielisten ja -vastaisten välille, hallituskeskustelussa oikeisto- ja vasemmistojaon mukaan ja konflikteissa eri maiden välille. Uuvuttavaa on jo pelkästään miettiä tätä. Miksi emme käytä energiaamme johonkin hyödylliseen?
Kävin hetki sitten katsomassa elokuvan Jesus Revolution, joka oli mielestäni erittäin
henkilökohtaisella tasolla merkittävä ja koskettava. Siinä kuvattiin
hippiliikkeestä lähtenyttä kristillistä herätystä 60- ja 70-luvun taitteesta.
Nuoret etsivät hippiliikkeestä oikeita asioita, kuten rauhaa ja rakkautta,
mutta vääristä paikoista kuten holtittomasta käytöksestä ja huumeista. Vaikka
tuosta herätyksestä on aikaa, ihmiskunta painii samankaltaisten
ongelmien kanssa vuonna 2023. Sodille ja kriiseille ei
näy loppua. Nuoret sukupolvet etsivät, mutta löytävät mitä erikoisempia asioita,
joita käyttävät rentoutumiseen ja palautumiseen. Hartaasti kuitenkin toivon,
että jokainen löytää kehittäviä ja merkityksellisiä asioita elämäänsä tämän
ajan keskellä. Konfirmaatiossa muutama viikko sitten nuorten kanssa lauletun
laulun sanoja siteeraten: ”Pahuutensa tähden tänään vaikeroi maa. Koko
luomakunta kaipaa armahtajaa. Jeesus Kristus kuoli, jotta eläisimme. Meidän
tehtävämme nyt on kertoa se! Mitään kansakuntaa Herra halveksi ei. Synnit koko
maailman Hän ristille vei. Kaukana ja lähelläsi ihminen on, joka Vapahtajalle
on korvaamaton!”. Muistetaan tämä ja yritetään jatkossa olla
kiinnostuneita enemmän äärimmäisestä hyvyydestä ja sen jakamisesta. Ihan kaikille.
-Kirjoittaja Oona Nissinen on Turun Katariinanseurakunnan
diakoniatyöntekijä ja palautuu pahasta maailmasta neuloen, maalaten ja kuunnellen Muumi-äänikirjoja