Päiväkodeissa ja kouluissa lauletaan: Toivon, että oppimasta koskaan lakkaa en!  Tämä on minunkin toivomukseni. Yli 50-vuotiaana pidän yhä uusien asioiden oppimisesta, ehkä jopa enemmän kuin nuorempana. Tarvitsen sitä, että ajatusrakennelmani välillä sortuvat ja joudun rakentamaan ne uudelleen eri näköisiksi. Sellainen pitää hereillä ja elossa.

Huomaan olevani auditiivinen oppija, opin parhaiten kuuntelemalla. Siksi kuuntelen nykyään paljon puhevideoita Youtubesta. Joskus ne ovat inspiroivia, joskus eivät.

Kuuntelin äskettäin terapeutti Tommy Hellstenin ja piispa Mari Leppäsen keskustelun Jeesuksesta. Arvostan molempia, joten odotukset videon suhteen olivat korkealla. Molemmat puhuivatkin mielestäni asiaa. Silti kiemurtelin vaivaantuneena väkisin läpi kolmen vartin mittaisen ohjelman, joka tuntui monelta tunnilta.

Sen jälkeen siirryin kuuntelemaan kuuden tunnin mittaista videota, jossa Mehmet Öz eli Dr. Oz syvähaastattelee psykologian tohtori Jordan Petersonia. Kuunneltuani vieraskielistä ohjelmaa intensiivisesti tunnin ajan minun piti pakottaa itseni keskeyttämään kuunteleminen, jotta ehtisin prosessoida kuulemaani ennen kuin jatkan.

Jäin pohtimaan, miksi nämä kaksi kuuntelukokemusta olivat niin erilaisia. Syitä oli ehkä monia; mutta kyse ei ollut niinkään siitä, mitä sanottiin, enemmänkin keskustelun dynamiikasta.

Tohtori Öz on loistava haastattelija. Hän esittää tarkkaan mietittyjä kysymyksiä ja riittävän harvoin. Pääasiassa hän kuuntelee, kuuntelee intensiivisesti. Tohtori Peterson pääasiassa puhuu, mutta hänkin kuuntelee tarkkaan mitä häneltä kysytään, ja vastaa aina kysymykseen, ei sen vierestä. Sellaista jaksan kuunnella vaikka kuinka kauan.

Tommy Hellsten kutsui Mari Leppäsen keskusteluun, ei haastatteluun. Sikäli on ehkä ymmärrettävää, että hänkin puhuu paljon. Silti on vaivaannuttavaa, että Hellstenillä on suurempi tarve puhua kuin kuunnella. Hän puhuu Leppäselle paljon samoja asioita kuin muille haastateltaville sarjan muissa jaksoissa. Piispalle jää pääasiassa reagoijan rooli – eikä se sovi hänelle kovin hyvin.

Sekä Hellstenillä että Leppäsellä on selväsi sanottavaa. Hyvä että on. Mutta tuo sanottava tuntuu olevan kummallekin niin tärkeää, että kuunteleminen jää sivurooliin ja mahdollisuus oppia jotain uutta tuntuu valuvan hiekkaan. Keskustelusta välittyy tunne, että molemmat ovat pitkälti päättäneet etukäteen, mitä haluavat sanoa ja mitä jättää sanomatta. Vaivaannuttavinta on, että he pyrkivät niin urheasti ylläpitämään kohtaamisen illuusiota, vaikka minusta on ilmeistä, että he puhuvat toistensa ohi.

Yritän olla armollinen ja muistuttaa itselleni, että kameran edessä keskusteleminen on vaikeampaa kun suljettujen ovien takana. Vakuuttelen itselleni, että julkisuuden henkilöllä kuuluukin olla vahva agenda, jotta hän olisi karismaattinen esiintyjä. Lohdutan itseäni sillä, että ohjelma on huonosti ohjattu ja formaatti alun perinkin toimimaton. Mutta minuun jää kaipuu: olisitte kohdanneet!

Jään miettimään, onko ohi puhumista jo niin paljon, että olemme alkaneet pitää sitä normaalina? Onko aito kohtaaminen niin harvinaista, että edes terapeutti ja piispa eivät siihen välttämättä kykene?

Kykenenkö minä?

Useinkaan en. Kuten kaikki muutkin, olen oman viitekehykseni vanki. Jokin osa minua viihtyy tässä vankilassa, koska se on tuttu. Syvä kohtaaminen ja aito kuunteleminen edellyttäisivät tämän vankilan murtamista; suostumista sellaiseen muutokseen, jota ei itse hallitse ja jonka seurannaisvaikutuksia ei pysty mitenkään ennakoimaan. Siihen kuitenkin tahdon haastaa itseäni, vaikka se pelottaakin.

Mutta en onneksi ole kovin tunnettu henkilö. On täysin ymmärrettävää, että julkisuuden henkilö ei kameran edessä tavoittele syvätason muutosta. Johan kaikki ihailijat pettyisivät, jos näkyvä persoona alkaisi äkkiä ajatella täysin eri tavalla kuin ennen. Mutta kyllähän sellainen jännittävää olisi!

Muutos, kaksiteräinen miekka

Kyllä jotkut muuttuvatkin, usein toisten pettymykseksi. Moni popmuusikko on fanien tyrmistykseksi vaihtanut radikaalisti musiikkityyliä matkan varrella. Jotkut poliitikot ovat vaarantaneet poliittisen uransa loikkaamalla puolueesta toiseen. Välillä joku urheilija kohahduttaa tulemalla uskoon tai joku muusikko hämmentää vaihtamalla hengellisen musiikin maalliseen tai toisinpäin. Onpa jokunen tunnettu pappikin loikannut kirkosta toiseen.

Minusta on hyvä asia, että ihminen voi muuttua, oppia ja kasvaa. Se on rehellisyyttä ja aitoutta! Mutta miksi mainitun kaltaiset muutokset sitten aiheuttavat niin helposti kielteisiä reaktioita? 

Varmaankin siksi, että ihmiset kaipaavat ennakoitavuutta. Tuntematon pelottaa.

Mutta tuntemattoman sulkeminen ulkopuolelle tuo vain näennäisen, väliaikaisen turvan. Se tuntematon kun kuitenkin on tuolla jossain ja ilmoittaa itsestään ennemmin tai myöhemmin. On parempi ottaa itse selvää mitä se on kuin antaa asioiden vain tapahtua.

Tämän olen oppinut Jordan Petersonilta.

Siksikin tahdon oppia uutta. Kohdata aidosti. Kuunnella. Se on tosi vaikeaa – mahdotontakin, jos yrittää hallita itse elämäänsä. Mutta jotenkin luottamus siihen, että minun ei tarvitse hallita, vaan kaikkea hallitsee rakastava Jumala, tekee asiasta paljon helpompaa. Ei haittaa, jos välillä olen väärässä ja joudun nolona myöntämään sen. Riittää, että Rakkaus on.

Tämän olen oppinut Tommy Hellsteniltä.

Keneltä opin seuraavaksi ja mitä?