Ristiveto

MEINASIN TUPEHTUA OMENAAN

30 vuotta kotimme lähellä, aivan maantien laidassa, oli ollut omenapuu ihan hiljaa. 

Sateisen kesäajan jälkeen Puu sai yhtäkkiä tarpeekseen sateesta ja tuli ihan täyteen omenoita.

Puun kohdalla vastaani tuli muuan kanttori, kehotti siitä puusta maistamaan ja minä eevana haukkasin.

Se oli maukkain ja hapokkain omena, mitä olin kuunaan maistanut. Muutamassa sekunnissa sen hapot vaikuttivat koko suuvärkkiini niin, että henkitorvi tuntui salpautuvan. 

Vähitellen seisten haukkomalla sain palani nieltyä ja hengen taas kulkemaan. 

Aatami tuumasi aikansa minua vierestä katsottuaan, että noin meidänkin emännälle usein käy, omenat on hapokkaita.

Sittemmin olen opiskellut lisää omenasta. Se on kotoisin Aasiasta, ehkä Kazakstanin villiomenametsien tienoilta. Olemukseltaan omena on useiden villien Luojan luomien kantakasvien ihmisen muokkaama risteymä, kasvi josta me syömme hedelmänä turvonneen kukkapohjuksen.

Joka omenalla on DNAnsa, yleisimmin kaksikin DNA:ta. Lähes kaikki näkemämme viljellyt omenapuut ovat kahden omenapuun yhdistelmä. Niissä on runkopuu ja siihen oksastettu toinen puu: jonkun hyvän omenapuun hedelmää tekevä oksaosa. Noin puolet Suomen viljellyistä runkopuista on samaa lajia, idästä Suomeen tuotua Antonovkaa.

Omena on vuosisatoja ollut kokeilevan ihmisen kaveri. Jokainen voi yrittää kehittää uuden makuisen omenalajin. Sepä ei ole äkkinäisen hommaa. Uuden lajin jalostaminen vie noin kymmenen vuotta.

Nyt ymmärrän, että orpo happoinen, herkullinen ja sikin sokin leikkaamaton tienvarren omenani on harvinainen aarre, tuhansien vuosien evoluution tulos. Tuo yksikin puu erikoisine makuineen on kymmenien ellei satojen ihmisten ja eläinten tahallaan ja tahattomasti tuohon kulmille aikain saatossa saattama, maahan kakattu siemen tai vaivalla istutettu taimi. 

Jotkut pitävät evoluutiota epäuskottavana. Niin se onkin, monimuotiosuudessaan se hämmentää meidät valmiita omenoita syövät eevat ja aatamit. Näin on, vaikka ihminen itse halki aikojen tutkinut ja muokannut luonnon luomaa. Ja kuinka ihana ja ihmeellinen onkaan edelleen omenan kuin alati karttuvan tiedonkin makean happoinen maku. Pitää vaan varoa, ettei näihin nyt haukatessa vahingossa tupehdu.

Merja Hermonen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *