Ristiveto

Matka, jolta en palannut samana

Millä tavalla toiveet toteutuvat. Aina matkaan tai kirjaan lähtiessäni olen toivonut, etten palaisi ihan samana, että jokin minussa muuttuisi matkan tai kirjan myötä. Eräänä maaliskuisena iltapäivänä olen pienellä pyhiinvaelluksella leirikeskuksen pihassa ja ymmärrän: kukaan ei enää ole sama.

Talvi ei koskaan tullut Varsinais-Suomeen ja kevät tyhjeni silmissä kuin tiimalasi. Lumen kaipuu, hiljaiset kadut, tyhjät ravintolat, bussissa istuvien arvioivat katseet, minun ja toisten. Kotona olemisen lohtu ja vaikeus, ulos lähtemisen riemu ja outous.

Minun matkani alkoi kaksikymmentäyksi vuotta sitten pikkuruisesta pohjoissavolaisesta kylästä. Olin viisitoistavuotias ja paloin halusta nähdä maailmaa ja päästä sinne, missä elämä on. Lapsesta saakka olin kasvanut sen ajatuksen kanssa, että tänne ei voi jäädä, on lähdettävä, kesyt ja villit linnut ja niin edelleen. Muutin yksin Helsinkiin lukioon. Sain mitä toivoin: en palannut samana. En palannut. Sain lahjaksi arkuuden ja rohkeuden, pysyvän ulkopuolisuuden tunteen, tarkkailijan roolin.

Tuon ensimmäisen matkan jälkeen on ollut toisia matkoja ja muuttoja. Kun on kerran repäissyt juurensa irti, on vaikea kotiutua minnekään. Paitsi omaan levottomuuteensa, vapauden kaipuuseen, lähtemisen janoon ja yksinäisyyteen. On heitä, jotka tietävät tämän vielä paremmin kuin minä ja joita on ajanut unelmien lisäksi tai sijaan pelko. Meitä yhdistää se, että elämämme rakkaat ihmiset ja paikat eivät ole vain yhdessä paikassa. Sydämemme on hajaantunut moniaalle, liian kauas, ympäri Suomea, ympäri maailmaa.

Kuulun sukupolveen, jolle liikkumisen vapaus on ollut itsestäänselvyys ja osa identiteettiä. Vapaus liikkua on mahdollistanut paljon niin yksilöille kuin yhteiskunnille. Minulle se on antanut koulutuksen, työn, toimeentulon, majapaikan, ystäviä, rakkautta. Parhaimmillaan liikkumisen vapaus näyttäytyy päivittäisillä työmatkoillani paikallisbusseissa: koko elämän ja yhteiskunnan kirjo, ihmiset tarinoineen ja arkipäivän tilanteineen.

Koronavirus, ilmastonmuutos ja yhteiskunnallinen epävakaus ovat tuoneet ehkä pysyviä muutoksia ihmisen liikkumiseen. Rajat ovat jo sulkeutuneet. Katselemme hämmentyneinä ihmisiä, jotka seisovat Euroopan ovilla, mutta emme päästä heitä sisään. Monilla on edessään pitkä ja vaikea kotimatka. On ehkä vain päivien kysymys, jolloin matkustamista myös Suomen sisällä rajoitetaan, väliaikaisesti, mutta todellisesti. Minulle se tarkoittaisi sitä, että en saisi matkustaa kotiini enkä perheeni luo.

Olen saanut matkaltani sitä, mitä toivoin: en ole enää sama. Olen saanut enemmän kuin toivoin: maailma ei enää ole sama. Tiedän, että minun pitäisi sanoa jotakin lohduttavaa. Haluan sanoa: saa olla huolissaan, peloissaan, pettynyt. Saa hengittää ja tekeentyä. Maailma on pysähtynyt: se odottaa, sinuakin.

Seison leirikeskuksen pihalla. En halua olla siellä, en halua olla missään. Esitän pyynnön: onhan tämä pyhiinvaellus, onhan tämä matka kohti tulevaisuutta ja toivoa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *