Istuimme vanhan kartanon kuistilla ja joimme kahvia, minä ja kaksi muuta. Minä ja toinen juttelimme paikan hienosta puuarkkitehtuurista, terassikaiteiden pitsikuvioista, paksuista vanhoista hirsistä ja sammaleesta eristeinä hirsien välissä. Kolmas pöytäseurueestamme kuunteli. Ja sitten hän sanoitti ihmetyksensä ääneen: Hänestä oli mielenkiintoista havaita, että joku katsoo vanhaa puutaloa tällaisin silmin. Hän itse näki vain vanhan rakennuksen.
Pysähdyin itsekin pohtimaan asiaa, sitä, miten katsominen vaikuttaa. Ja mikä vaikuttaa siihen, miten katson. Tunnistin, että minulla kaikkea ohjaa innostuminen ja kiinnostuminen jostain. Kun kiinnostuin tähtitieteestä ja aloin lukea asiasta, tähtitaivas ei enää ollutkaan valiopilkkuja pimeydessä, vaan tähtiä, tähtikuvioita, planeettoja, galakseja joilla kaikilla on nimi. Kun kiinnostuin tutustumaan tarkemmin suomalaisiin hämähäkkeihin – hämähäkeistä olen pitänyt lapsesta saakka – ne eivät enää olleetkaan hämähäkkejä, vaan pilkkupavukkeja (Steatoda bipunctata), kiviseeprahypykkejä (Salticus scenicus), aitoristekkeja (Araneus diadematus), viirukorsikkeja (Tibellus oblongus). Aina kun kahdeksanjalkainen tuli pihassa vastaan, halusin tietää, mikä laji on kyseessä. Ja hämähäkkien myötä aloin tutustua myös muuhun monijalkaiseen pihan pikkuväkeen.
Edelleenkään en tunnista lintuja tai kasveja, mutta huomaan, että olen kiinnostunut niistäkin. Toivoisin tuntevani niitä paremmin, mutta ainakin nykyään pysähdyn katsomaan.
Ja samaa toivoisin ihmistenkin kohdalla. Etten kiireessäni kulkisi ohi, vaan pysähtyisin ja näkisin. Olisin kiinnostunut. Niin kuin tarinan laupias samarialainen. Tai Jeesus.
Uskon, että Jeesus kykeni siihen, sellaisenahan hänet evankeliumeissa kuvataan. Hän meni ihmisten keskelle, kaikkien ihmisten, myös niiden – ehkä jopa erityisesti niiden – luo, joita muut eivät nähneet. Ihmisten, joiden ohi muut kulkivat. Jeesus näki heidät, ja pysähtymisellään teki heidät näkyviksi myös toisille ympärillään.
Me toivomme, että meidät nähdään omina itsenämme. Että meidät kohdataan ja meitä kuunnellaan. Että sillä, mitä olen, kuka olen, mitä koen, on merkitystä. Ja siksi sillä, että minä pysähdyn toisen ihmisen kohdalla, on merkitystä. Pysähdys voi olla kallis lahja, jonka annan toiselle. Tärkeää on se, että kiitän kun on kiitettävää. Tärkeää on, että pyydän anteeksi, kun on anteeksipyydettävää. Tärkeää on, että kerron toiselle, että hän on tärkeä.
Haluatko miljonääriksi-huippumalliksi-mestarikokiksi-poptähdeksi, on aikamme ilmiöitä. Ihmiset haluavat tulla nähdyksi. Mutta ajattelen, että tärkeää ei niinkään ole, että minä näyn. Vaan, että minä näen. Kun minä näen, maailma ei mene ohi. Toiset ihmiset eivät mene ohi.
Kun minä näen, minä myös näyn, kohtaaminen kun ei ole yksisuuntaista. Kun minä pysähdyn, koska näen, minä pysähdyn mielenkiinnosta toista kohtaan. Ja yleensä silloin olen myös itse aidosti hetkessä läsnä, ilman esittämistä ja kulisseja. Hetki on yhteinen ja jaettu.
Ja yhteinen pysähtyminen katsomaan on tärkeää siksikin, että me usein katsomme samoja asioita eri tavoin. Jos maltamme katsoa yhdessä, näemme enemmän. Silloin minulla on mahdollisuus nähdä maailma sellaisenakin, kuin se heijastuu toisen silmistä. Nähdä se, mitä minä en näe.
Atte Airaksinen
oppilaitospappi ja työnohjaaja