Ristiveto

Löytyikö se?

Kirkossa on syystäkin jouduttu pohtimaan, kuinka tavoittaa väkeä – varsinkin nuoria aikuisia, jotka elävät kiireistä aikaa. Muidenkaan ikäluokkien kohdalla ei voida olla vapaita huolesta. Kirkon nelivuotiskertomuksen perusteella kirkkoa ei koeta niin läheisenä ja merkittävänä tekijänä kuin aiempina aikakausina. Suomalaisten suhtautumistavat uskontoon ovat moninaistuneet. Kirkon sanoma ei puhuttele. Mielikuva kirkosta on kaavoihinsa kangistuneen vanhanaikainen. Kirkko ei taivu uuteen tai keskustele tämän ajan sanoilla sinänsä upeasta sanomastaan kaiken voittavasta rakkaudesta.

Kuluneen viikon aikana on keskusteltu ”Se löytyi” -kampanjasta, jonka avulla jotkut uskonnolliset yhteisöt, mukaan lukien jopa jotkut luterilaisen kirkon seurakunnat ovat pyrkineet luomaan siltaa tämän ajan ihmisen luokse. Kampanjan asulla ihmisten on toivottu löytävän uskonto tai päättävän ryhtyä uskonnollisiksi.  Syystäkin on arvosteltu summia, joita tällaiseen ”mainostamiseen” on käytetty.

Kristus lähetti aikanaan seuraajansa julistamaan omaa sanomaansa kaiken voittavasta rakkaudesta. Paljoakaan evästä hän ei matkaan antanut. Kristus lähetti seuraajansa kaikkeen maailmaan elämään todeksi sitä rakkautta, jota hän itse edusti. Hän varoitti seuraajiaan olemasta ulkokultaisia tai pelkästään julistamaan oppejaan. Opettavaisissa tarinoissaan hän korosti usein sitä, miten heidän tehtävänään oli pysähtyä hädässä olevan vierelle ja tehdä voitavansa tämän elämän helpottamiseksi. ”Rakastakaa, lohduttakaa, auttakaa toinen toisianne. Pysähtykää, älkää väistäkö, älkää jättäkö yksin.”

Edellä mainittu ei kannusta ”Se löytyi” kampanjoihin. Ei siihen, että kirkko kehottaisi ihmisiä etsimään ratkaisua. Pikemminkin viesti on se, että kirkon ei koskaan pitäisi lakata etsimästä niitä ihmisiä, jotka ovat jotakin vailla. Kirkon tehtävä ja mitta on suru, yksinäisyys, köyhyys ja kipu.  Näiden ääreltä kirkko ei saa koskaan lähteä pois.

Samalla viikolla kun saimme lukea ”Se löytyi” -kampanjan arvioinnista julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaisilla on suuria vaikeuksia löytää apua mielenterveyden vaikeuksiensa hoidon aloittamiseksi psykoterapialla. Turussa tämä oli korostuneen vaikeaa. Tutkimukseen osallistuneet psykoterapeutit toivat esiin, ettei julkinen terveydenhuolto palvele riittävästi ihmisiä psyykkisten vaikeuksien saralla. Samasta asiasta uutisoitiin aiemminkin. Psykiatrisen sairaalahoidon paikkoja on viimeisen viiden vuoden aikana valtakunnallisesti vähennetty neljäkymmentä prosenttia. Turkuun rakenteilla olevaa psykiatrista sairaalaa  on jo ehditty arvostella liian pieneksi. Psykiatriset osastot toimivat jatkuvasti ylipaikoillla.

Syvät ja luottamukselliset sielunhoidolliset suhteet alkavat olla tässä maailmanajassa harvinaisuuksia. Eikö tässä olisi käyntikorttia kirkolle; kuuluttaa Kristuksen viestiä: ”Tulkaa minun tyköni te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Mt 11:28-30).

Kirkko on sielunhoitotyössään kohdannut vaikeuksissa olevia ihmisiä koko olemassaolonsa ajan. Usein kirkon huomassa ovat olleet nimenomaan kaikkein kurjimmassa tilanteessa elänyt väki. Kirkko on hoitanut ja kohdannut ihmisiä vammaispalveluissa, vankiloissa, sairaaloissa, vanhainkodeissa ja perheneuvonnassa. Puhumattakaan siitä, miten kirkko on kohdannut asunnottomia tai päihde- ja mielenterveysongelmaisia.

Sielunhoidon kirkko puhuu tämän ajan ihmisen kieltä; kaipauksen, yksinäisyyden ja toivon kieltä.  Tällainen kirkollinen keskustelu lähtee kuvia kumartamatta ja ilman kaavoja liikkeelle jokaisen ihmisen omasta arjesta. Milloin on piirretty viittomia, milloin vain annettu ruokaa ja puhtaat vaatteet ylle. Milloin tyynnytelty perkeleitä, milloin sanaa ei ole saanut suusta ja on vain itketty yhdessä.

Sielunhoidon kirkko on ääriään myöten täynnä. Väkeä riittää jonoksi asti. Ihmisillä on tarve saada puhua huolistaan ja tulla kuulluiksi. Tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi, löydetyksi. Siinä on kirkolle tehtävää: löytää ja kohdata nämä ihmiset tarpeineen. Työtä riittää. Kohtaamista riittää, jotta elämän aurinko olisi kaikille yhtä totta.