Ristiveto

Liedon kirkon Leipähuone puhututtaa: Onko käytön sopeuduttava rakennukseen ja elämän suojelukaavaan?

Liedon kirkon osalta on menossa pitkittynyt ja monen mielestä vaikeasti maalaisjärkeen avautuva viranomaisprosessi. Viranomaisten tukena on toki suojelumääräykset ja kaava, josta ei tiukasti tulkiten voi tehdä vähäistä poikkeamaa eikä myöntää poikkeamislupaa, vaikka asemakaava on vanhentunut ja sen uudistustarve yleisesti tunnustetaan.

Viranomaisten mukaan 2020-luvun uudisosaa, niin kutsuttua Leipähuonetta ei saa rakentaa keskiaikaisen ja 1900-luvulle laajennetun kirkon yhteyteen. Tällä ehdottomuudella harmillisesti pyritään estämään ihmisiä palvelevan kirkkotilan rakentaminen.

Kun puhutaan Liedon kirkosta, on hyvä muistaa, ettei seurakunta ole tekemässä mitään radikaalia. Ei myöskään tuhoamassa kirkon kulttuuriympäristöä. Seurakunta haluaa kirkon yhteyteen pienen Leipähuoneen, johon on tarkoitus tehdä esteetön wc ja keittiö. Niiden on tarkoitus palvella ihmisiä ja kirkon monimuotoista käyttöä.

Liedon kirkon suunnitelmat ovat myös hienovaraisia ja arkkitehtonisesti korkeatasoisia. Haluamme kirkon peruskorjauksessa kehittää kirkon käyttöä ja tietysti myös suojella rakasta keskiaikaista kivikirkkoamme ja sen kaunista ympäristöä. Samalla seurakunta katsoo ratkaisussaan aikaan, jolloin seurakunnalla on huomattavasti vähemmän kiinteistöjä ja elämä palaa kirkkoon.

Usean huulilla on nyt kysymys, että kyllähän tämän pitäisi olla mahdollista. Nyt kuitenkin kaavajuridiikan taakse piiloutuvat suojelumotiivit – keskiaikaisen kirkon ulkohahmo ei saa muuttua – ovat estämässä tulevaisuuden kirkkotilan rakentamisen.

Pelkästään suojeluarvoihin ja muutamien viranhaltijoiden arvioon perustuva ratkaisu ei ihmisten oikeustajuun yllä. Eikä sekään, että Varsinais-Suomen Ely perustelee asiaa lausunnossaan: ”Käytön tulee sopeutua rakennukseen ja sen ominaispiirteisiin, eikä päinvastoin”.

Helpolta ei myöskään tunnu Museoviraston näkemys, jossa teologista argumentaatiota hyödyntäen ollaan huolissaan Leipähuoneesta ja siitä, miten se vaarantaisi pyhiä arvoja ja muuttaisi ”kirkkorakennuksessa ja kirkkopihalla kulkemista merkittävästi ja rikkoisi kirkon keskiaikaista perinnettä”. Museovirastoa huolettaa lisäksi se, että kirkkoon pääsisi jatkossa myös 1900-luvulla rakennetusta lisäosasta. Siinä on ollut kyllä ovi koko ajan ja se on jo pitkään ollut yksi kulkureitti kirkkoon. Seurakunta ei pidä kovin huolestuttavana, jos ihmiset myös tästä uudesta 2020-luvun ovesta astuisivat kirkkoon ja löytäisivät lohdutuksen.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sen kaikilla tasoilla tukenut Liedon seurakunnan hanketta ja nähnyt sen tarkoituksenmukaisuuden. Luvittaminen on kuitenkin viranomaisten käsissä. Toivoisin, että kirkon käyttö ja siellä toteutuvan elämän perustelut pysyisivät kirkon itsensä käsissä.

***

Nyt tekee mieli katsoa hypoteettisesti tulevaan, 2100-luvulle, aikaan jolloin nykyiset päättäjät ja viranhaltijat odottavat kirkkomaalla ylösnousemuksen ihanaa aamua.

Vuonna 2100 seurakunnan omistuksessa on Liedon keskustassa 2020-luvulla uudistettu keskiaikainen Pyhän Pietarin kirkko leipähuoneineen. Kirkko on palvellut seurakunnan elämää hyvin ja mahdollistanut sen monimuotoisen käytön. Kirkko on ajan murroksesta huolimatta muodostunut Liedon keskusta-alueen asukkaille sydämen, piipahduspaikan arkena ja levähdyspaikan pyhänä.

Vuonna 2100-luvulla tarpeet ovat jälleen muuttuneet. Korjaustoimikunta tutkii paikkoja ja toteaa haikeana, että lietolaisten suurella vaivalla rakentama Leipähuone täytyy nyt purkaa. Kirkkoneuvosto perustelee muuttuvia tarpeitaan ja purkupäätöstään sillä, ettei sen purkaminen tuhoa kirkon vanhinta osaa.

Voisikohan suojeluviranomaisen lausunto sadan vuoden päästä kuulua näin?

”Liedon Leipähuonetta ei saa purkaa, sillä se on osa Liedon kirkon arkkitehtonista kokonaisuutta. Lisäksi se on kyläkuvallisesti olennainen ja osoittaa 2020-luvun otetta, jolloin kirkkotilat nähtiin uuden ajan airuina ja jonka hyväksymiseen viranomaiset pitkällisen keskustelun jälkeen taipuivat.”

Voisiko tällainen kehityskulku olla mahdollinen? Ainakin se on tänään totta, sillä Museovirasto perustelee keskiaikaiseen Liedon kirkkoon 1900-luvulla tehtyä lisäosaa ihaillen. Lausunnossa todetaan, että 1900-luvun osa ”oli hierarkisesti johdonmukainen kirkon tilojen osa”.

Suojeluarvot ovat tavattoman tärkeitä ja niiden mukanaolo kirkon uudistamisessa on välttämätöntä. Liedon kirkossa niitä on pyritty noudattamaan kaikessa.

Kirkkotila ei kuitenkaan ole museo, vaan seurakunnan elämän keskus. Kokonaisarviossa kirkkotilojen uudistamisessa argumentaation pitäisikin kääntyä muotoon: kaavat ja kirkkotilat ovat ihmisiä ja elämää varten, eikä päinvastoin.

Risto Leppänen
kirkkoherra

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *