Elokuussa jouduimme taas kerran lukemaan puukotuksesta Turussa. Mitä kaikkea olisikaan voinut käydä, ellei sivullinen olisi pysäyttänyt riehuvaa puukottajaa. Haastatteluissa tämä puukottajan pysäyttänyt henkilö kertoi pyytäneensä ihmisiä hälyttämään apua paikalle. Hän kertoo, että ympärille kerääntyneet ihmiset olivat vaan kuvanneet tapahtumaa ja kehottaneet häntä itse hälyttämään apua.
Paitsi, että puukotus tai muu väkivalta on julmaa ja surullista luettavaa on todella surullista lukea myös siitä, millaisiksi asenteet toisiamme kohtaan ovat muuttuneet. Onnettomuuspaikalla näemme tärkeämmäksi kuvata tapahtumia ja olla avun esteenä kuin olla itse avuksi.
Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset eivät enää auta tai hälytä apua onnettomuuspaikalle osuessaan. Yhä useampi meistä ajattelee, että sen tekee joku toinen. Samaan aikaan Suomessa yhä nuoremmat lapset syyllistyvät väkivaltarikoksiin ja usein näitä toiseen tai toisiin kohdistuneita väkivaltaisuuksia myös kuvataan ja kuvauksia levitetään sosiaalisessa mediassa. Vaikea hyväksyä tätä todeksi. Mitä meille on tapahtunut?
Suomalaisessa lastenkasvatuksessa on kautta aikojen korostettu ja arvostettu lapsen itsenäistä selviämistä. Aikanaan maatalousyhteiskunnassa työtä tekeviä vanhempia helpotti, että lapsi voitiin aikaisessa vaiheessa jättää tupaan vanhempien sisarusten hoidettavaksi. Myöhemmin elimme aikaa, jolloin vanhemmat saattoivat laittaa lapsiaan päivähoitoon, vaikka olisivat olleet itse kotona; oli tärkeää, että lapsi oppi pärjäämään ryhmässä ja pitämään puoliaan. Murrosikäisten vanhemmat taas kertovat usein arkuudestaan rajoittaa omia nuoriaan, kun uskovat, että muille nuorille sallitaan paljon enemmän.
Usein suomalaisuuteen liitetty huono itsetunto tuntuu nostavan päätään juuri nuoren vanhempien kohdalla. On korostetun tärkeää yrittää olla niin kuin muut ja olla suututtamatta omaa nuorta, vaikkei se onnistukaan. Tällaisessa ilmapiirissä käy oikeastaan niin, että raskaimman laskun suhtautumisesta maksaa oma nuori.
Nuori elää yhtä suurimmista elämänsä muutoksista, kun oma keho ja mieli kulkevat kohti aikuisuutta. Murrosiässä tapahtuvat muutokset ovat monelle nuorelle niin suuria ja yhtäkkisiä, etteivät he selviä niiden yli ilman apua. Luontevimmin auttamassa voivat toki olla omat vanhemmat ja muut nuoren aikuiset läheiset. Ei ole väliä, millä tavoin tärkeä aikuinen on tullut tutuksi. Kun vain jokaisella olisi edes joku. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut tarinoita opettajista tai valmentajista, joiden merkityksen oman elämänsä suunnalle nuoret muistavat vielä aikuisenakin.
Helsingissä kouluihin onkin palkattu kouluvalmentajia täyttämään aukkoa nuorten elämässä ja yksinäisyydessä. Kouluvalmentaja on usein se, joka huomaa yksinäisen nuoren välitunnilla tai voi pysäyttää riidan ennen kuin on liian myöhäistä. Kouluvalmentajana työskentelevä Hanna-Kaisa Virtanen kommentoi työstään haastattelussa (HS 18.9.2023): ”Välitunnit ovat tähtihetkiä. On ihan parasta olla se aikuinen, jolla on aina aikaa jutella”.
Tästä asenteesta meidän kaikkien aikuisten Suomessa olisi nyt kiireesti otettava opiksi. Nuoremme tarvitsevat meitä enemmän kuin osaamme ehkä ajatellakaan. Yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Erna Furman sanoi aikanaan, että äitien (ja tässä voimme tarkoittaa kaikkia vanhempia) on oltava lapsen ulottuvilla niin, että lapsi voi hyvällä tavalla jättää äidin kasvunsa myötä (”Mothers have to be there to be left”).
Vaikka nuori ei puhu, kiukuttelee, paukuttaa ovia, sulkeutuu ja ehkä haistatteleekin, se ei tarkoita, etteikö hän oikeastaan voisi toivoa aivan muuta kuin sitä, että hänet vain jätetään rauhaan. Juuri tuolloin hän tarvitsee ymmärrystä, lohdutusta ja toivoa: vaikeuksista voidaan päästä yli eikä kenenkään tarvitse selvitä yksin.
Sari Sundvall-Piha, johtava perheneuvoja, Kirkko Turussa ja Kaarinassa