Ristiveto

Kun mikään ei ole pyhää

Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun kirjailija Hannu Salama tuomittiin ehdolliseen vankeuteen jumalanpilkasta. Vuonna 1964 ilmestynyt Juhannustanssit oli herättänyt paheksuntaa kuvatessaan kainostelematta suomalaista juhannuksen viettoa: ryyppäämistä, seksiä ja ronskia kielenkäyttöä. Se, mikä 1960-luvun Suomessa oli kuitenkin kaikkein vaikeinta niellä, oli humalaisen muurari Hiltusen pilasaarna Jeesuksen ja Pietarin naisseikkailuista. Vaikka puhe on rienaava, se on nykymittapuulla melko kesyä luettavaa. Juhannustanssien aiheuttama kohu näyttää 1970-luvulla syntyneen silmissä lähinnä hellyttävältä, sillä nykyään julkisessa keskustelussa ei mikään ole enää pyhää.

Suomi on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana paljon – ehkä paljon enemmän kuin muutaman edeltävän vuosisadan aikana yhteensä. Yhtenäiskulttuuria ei enää ole, vaan arvot, uskomukset ja elämäntavat ovat moninaistuneet. Uudella vuosituhannella on sallittua sanoa ääneen kaikenlaisia mielipiteitä, ja sitä kutsutaan sananvapaudeksi. Perustuslain mukaan sananvapaus tarkoittaa oikeutta ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Etenkin sosiaalisessa mediassa huomaa, että moni ymmärtää sananvapauden käsitteen väärin. Kovin monille se tarkoittaa (kuviteltua) vapautta huudella mitä tahansa törkeyksiä. Ällistyttävän moni kehtaa tehdä sen omalla nimellään ja naamallaan.

Pitäisikö sitten edelleen olla asioita, joita pidettäisiin pyhinä? Vaikka Jumala ei ole kaikkien silmissä pyhä, eikö edes ihmisyyden pitäisi olla? Julkinen keskustelu on muuttunut Suomessa vastenmieliseksi öyhötykseksi. Milloin muka toisen ihmisen julkisesta pilkkaamisesta tuli hyväksyttävää? Miten on mahdollista, että niin monen mielestä yhteiskunnallisen keskustelun nimissä voi aivan avoimesti tokaista, että eri mieltä olevan saisi pahoinpidellä tai tappaa? Entä mikä saa ihmisen ilkamoimaan toisen ihmisen kuolemalla? Millaisena nämä huutelijat näkevät toisen ihmisen?

Nykyään Suomen rikoslaissa ei puhuta enää jumalanpilkasta, vaan uskonrauhan rikkomisesta. Siitähän Juhannustansseissakin oli pohjimmiltaan kyse, sillä ei Salama Jumalaa yrittänyt häpäistä. Oikeudelle lähettämässään kirjeessä hän kirjoitti halunneensa romaanillaan ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Eihän Jumalaa pilkattaessa rienata Jumalaa, vaan niitä, jotka häneen uskovat. Siinä mielessä Juhannustanssit enteili 2000-luvun julkisen keskustelun henkeä: kun toisen, eri tavoin ajattelevan ihmisen näkemyksiä ja uskomuksia ei kunnioiteta, ei ihmisen arvokaan ole enää koskematon. Edes ihmisyys ei ole enää pyhää.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *