Tämä teksti on reaktio reaktioon. En ole seurannut puoluetenttejä, silmiini on vain osunut algoritmien tuoma kattaus reaktioita siihen, että joku on lipsauttanut pitävänsä kulttuuria epätärkeänä. Haluaisin pyytää jokaista, joka on loukkaantunut ja puolustelee itselleen rakkainta kulttuuria, lukemaan tämän tekstin. Luulen, että pystyn selittämään ainakin yhdenlaisen tulokulman siihen, miksi joku ei ymmärrä arvostaa kulttuuria ja suorastaan hyökkää sitä kohtaan.

Olen ihminen, joka on tehnyt perinteisen suomalaisen luokkahypyn maatalon tytöstä akateemisesti koulutetuksi kaupunkilaiseksi. Silloin, kun olin sosiaalisesti kömpelö, maalaistollo lapsi ja nuori, kulttuuri oli yksi monista rakenteista, jolla ylläpidettiin sosiaalista hierarkiaa. Hienompien kotien lapset pääsivät pianotunneille ja balettitunneille. Samaan aikaan maan mullassa muhi vahva muistijälki siitä, että fyysinen työ ja ahkeruus on hengissä selviämisen ehto. Ahkeruus palkitaan, laiskottelu on itsekästä. Kulttuurinen muisti on hidas. Puolet isovanhemmistani on syntynyt Venäjän valtakunnan kansalaisiksi ja omat vanhempani ovat viettäneet merkittävän osan lapsuudestaan tai nuoruudestaan kehittyvän maan kansalaisina. Heidän lapsuutensa ja nuoruutensa on ollut puhtaasti kriisin ja selviytymisen aikaa. Sellaiset asiat kuin koti, ruoka tai vaatteet ovat olleet epävarmoja. Silloin, kun seuraavan talven nälkä on kiinni sadosta, jota kylvät ja lapioit, ei monellakaan ole aikaa syventyä (korkea)kulttuuriin. Kaikki resurssit menevät hengissä selviämiseen.

Kulttuuri tarkoitti lapsuuteni ympäristössä teatteria, musiikkia, taidetta ja muita hienoja asioita, jotka olivat täysin minun tavoittamattomissani. Musiikkiluokan lapset kasvoivat yhdessä nuoriksi, jotka saivat suuret roolit harrastelijateatterissa. Pieneen kaupunkiin mahtuu pari kultturellia hahmoa, joita maaseudun tyypilliseen tapaan kitkerästi arvosteltiin erikoisuudesta ja salaa kadehdittiin, vaikka ei oikein tiedetty, miksi. Suomi on jakautunut monin tavoin, mutta yksi suurimmista jakolinjoista kulkee taajaman ja maaseudun välillä. Toinen yhtä korkea aita kulkee rikkauden ja köyhyyden välillä. Myös uskonto ja poliittiset näkemykset voivat olla arvoja, joista käsin tehdään rajoja vääränlaisen kulttuurin tuomitsemiseen.

Suomi ei ole tasa-arvoinen koti kaikille. Osa meistä elää jatkuvassa selviytymisen katkeamisen pelossa – selviytymismoodissa. Moni asia on keskimäärin paremmin nyt kuin ennen. Samaan aikaan on turvattomia, suorastaan vaarallisia koteja. On kyliä, joista asukkaat pikkuhiljaa hiipuvat ja kohta viimeinen kauppakin sulkee ovensa. Verovaroin kustannettuja palveluita keskitetään tehokkuuden nimessä, vaikka kaikki samaan aikaan tulee yhä kalliimmaksi. Palvelut kilpailutetaan, ulkoistetaan, ja kaikki toimivuus ja inhimillisyys rapisee byrokratian rattaisiin hyvinvointialueisiin siirtymisen kauniista tavoitteista huolimatta. Monen suomalaisen arki on vaikeaa.

Monen suomalaisen arki on vaikeaa, koska lääkäriin ei pääse eikä mummolle löydy paikkaa vanhainkodissa. On työvoimapula, hoitajia ei riitä (sotealan ala-arvoinen organisointi ja johtaminen, surkeat työolot ja elämiseen riittämätön palkka olisivatkin toisen tekstin aihe). Sanotaan, että hae apua, mutta auttavaa apua ei oikeasti ole saatavilla, ei mielenterveysongelmiin eikä moneen muuhunkaan ongelmaan. Tässä tilanteessa kun joku tulee lässyttämään kulttuurin elähdyttävästä voimasta, ymmärtää varmasti jokainen, miten oman arkensa mahdottomuuteen kompastuva ihminen tämän ottaa. Aikana, kun äärimmäisin huuto saa eniten huomiota, peruuttavat kaikki mahdollisimman syvälle poteroihinsa. Vähän löylyä voi vielä lisätä sillä että arvostellaan toisia /lisää tähän käyttämäsi ruma sana/ heidän kuluttamansa kulttuurin perusteella.

Jokaisella on oikeus kauneuteen ja iloon. Näitä kokemuksia tuottavat kulttuuriset ainekset ovat osin sosiaalisesti opittuja. Ne vahvistavat sosiaalista yhteenkuuluvuutta erilaisten kuplien sisällä. Toivoisin kovasti, ettei näitä aineksia käytettäisi koulukiusaamishenkisesti oman ylemmyyden ylläpitoon – eikä oman alemmuuden hautomiseen. Oma sosiaalinen asema vaikuttaa siihen, miten tulkitsee itsensä suhteessa kaikkeen.

En minä lapsena ja nuorena ymmärtänyt kokea kuuntelemaani musiikkia tai lukemiani kirjoja kulttuuriksi. Keskiviikko oli viikon paras päivä, koska kirjastoauto kävi. Se oli ikkunani maailmaan aikana ennen internetiä. Kirjojen kautta matkustin ympäri maailmaa ja avaruuteen asti, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, erilaisten ihmisten nahoissa. En ikinä olisi hoksannut, että kirjastoauto ja lukemani kirjat olivat kulttuuria. Kirjastokortti on kukkarossani asustavista korteista minulle rakkain. On aivan käsittämätöntä, miten paljon tietoa, elämyksiä ja palveluita meillä on käytettävissämme aivan ilmaiseksi. Tosin tässä asiassa alueellinen eriarvoisuus on myös valtavaa. Ja siksi myös kulttuuri on tärkeää, myös näissä vaaleissa.

Yhteiskunnan resursseja jaetaan budjeteissa valtavasti. Tosiasiallisesti emme joudu koskaan valitsemaan mustavalkoisesti kulttuurin ja terveydenhuollon tai joidenkin muiden resurssien jakamisen välillä. Kyse on painotuksista ja suuntaamisesta. Väärästä päästä säästäminen nostaa kuluja toisaalla ja samoin oikeaan kohtaan resurssien lisääminen vähentää kuluja toisessa kohdassa. Tätä pääsee sopivasti testaamaan Ylen leikkauspelissä.