Ristiveto

Kriisistä toiseen

Ei ehkä kovin yllättävästi olen viime aikoina miettinyt kriisitilanteita. Kriisitilanteet korkeakoulupapin työssä liittyvät sekä yhteisön jäsenille tapahtuneisiin asioihin että sitten ympärillä olevassa maailmassa tapahtuneisiin asioihin varsinkin, koska toimin myös kansainvälisten opiskelijoiden pappina. Tällaisia ovat sellaiset tapahtumat kuin Nepalin maanjäristys, Turun puukotukset tai nyt Ukrainan sota.

Yksilötasolla taas sellaiset asiat, jotka vaikuttavat tuon yksilön ympärillä olleisiin tai oleviin ihmisiin niin, että he tuntevat hätäännystä, huolta tai surua, saattavat synnyttää tarpeen kriisityölle. Työhöni kuuluu tuolloin olla tarjoamassa tukea ja mahdollisuus ja paikka rauhoittumiseen ja toisaalta puhumiseen ja tunteiden purkamiseen.

Matkan varrella olen oppinut joitain asioita suhteessa niihin erilaisiin kriisitilanteisiin, joita työni tuo mukanaan. Yksi on se, että mikään kriisi ei ole pikamatka vaan maraton. Minun osuuteni on olla yksi niistä monista, jotka matkan varrella kannustavat tai ovat jonkin aikaa konkreettisemminkin auttamassa.

Kriisityö on – ainakin minulle – sen sietämistä, että en voi ratkaista kaikkea tai oikeastaan juurikaan mitään. Se mitä minulla on antaa, on myötätuntoni, elämänkokemukseni ja huumorintajunikin ja ylipäätään kaikki oma osaamiseni jonkin ryhmän tai ihmisen käyttöön niin pitkäksi aikaa kuin juuri siinä tilanteessa on tarpeen.

Toinen asia, jonka olen oppinut, on että kriisityön ominaispiirre on se, että kyseessä on aina pysähdyttävä asia. Sellainen, joka pysähdyttää yhtälailla minut. Asia, jonka edessä olennainen kirkastuu. Usein se on elämän ja kuoleman asia. Siksi osa kriisityöntekijänä toimimista on oppia hyväksymään ja antamaan tilaa myös omille reaktioilleen, vaikka samalla onkin jo kuvainnollisesti kiskomassa hihoja ylemmäs ryhtyäkseen töihin.

Olen myös oppinut, että kriisityöllä on omanlaisensa rytmi. Kun tieto siitä tulee, että jotain on tapahtunut, alkaa kiire. Ennen kuin mitään konkreettista voi tapahtua tehdään mahdollisimman nopeassa tahdissa paljon. Tietoa etsitään, kysellään ja sitten, varmistusten jälkeen, jaetaan eri toimijoiden välillä. Parasta toimintatapaa pohditaan yhdessä muiden toimijoiden kanssa ja tiloja tai Teams/Zoom-aikoja ehkä buukataan.

Ihan erityisen paljon aikaa menee siihen, että tieto tarjolla olevasta tuesta saadaan ensin sellaiseen muotoon, että sen voi lähettää eteenpäin ja yleensä myös ainakin kahdella kielellä eli korkeakoulun omalla kielellä ja englanniksi.

Valmisteluvaiheen jälkeen tulee tapaamisten aika, jolloin työrytmi itse asiassa alkaa hiukan rauhoittua, vaikkakin edelleen kalenteri sulattelee siihen nopeassa tahdissa tulleita lisäyksiä. Tämä on kokemusten vastaanottamisen vaihe, hiljaisten hetkien vaihe ja tunteille tilan antamisen vaihe. Toisaalta tämä on myös se vaihe, jossa tarvittaessa selvitellään käytännön asioita yhdessä tukea tarvitsevien kanssa.

Noin viikko tai kaksi sen jälkeen, kun kriisiryhmä on aktivoitunut tilanne yleensä alkaa viimeistään rauhoittua. Ei siksi, että mitään ei enää tehtäisi, vaan siksi, että meiltä löytyy Turun seudulta taitavaa ja monimuotoista osaamista ja ensiapuvaiheesta aletaan nyt olla siirtymässä spesifimmän avun ja tuen piiriin. Koska kestää aina aikansa, että tukea tarvitsevat ja tukea antavat tahot löytävät toisensa, oppilaitosyhteisöillä on juuri tuohon ihan alkuvaiheeseen omat kriisi- tai henkisen tuen ryhmänsä, jotka aktivoituvat, kun jotain tapahtuu. Ja joihin me Turun kolme oppilaitospappia kuulumme.

Kriisityöhön tottuminen on kieltämättä vienyt aikansa. Nykyään tiedän jo, millainen prosessi yleensä on edessä, mutta aina tulee yllätyksiä ja aina tilanne on tietenkin uusi ja erilainen kuin mikään aiempi. Edelleen yllätyn, hämmennyn, turhaudun, väsyn ja tunnen avuttomuutta. Mutta yhtälailla koen kiitollisuutta, tunnistan yhteisön yhteen tulemisen voiman, ihailen osaavien ihmisten halua jättää kaikki muu käsistään ja käydä työhön ja näen miten tukea tarvitseva aidosti kokee tulevansa kohdatuksi ja hän saa hetkeksi turvallisesti pysähtyä koetun ääreen.

Viime kädessä tärkeintä, mitä olen oppinut on, että kukaan ei voi eikä kenenkään tarvitse kantaa vastuuta yksin. Ihmisyyteen kuuluu ihan kaikessa, että tarvitsemme toisiamme niin auttajat kuin autettavat.

Mia Pusa
Korkeakoulupappi

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.