Miten vaikea onkaan olla tässä ja nyt! Vaikea olla, kun maailma ympärillä on pelkkää epävarmuutta. Vaikea olla, kun talous huolettaa. Vaikea olla, kun en jaksa toisia. Tai itseäni.

Ja kuitenkin, juuri tässä minä olen ja minun kuuluu olla. Tässä, ja nyt.

Sillä jos karkaan ajatuksissani siihen mitä oli tai sitä kohti, miten haluaisin asioiden olevan, kadotan jotain, mikä on mahdollista nyt ja mikä on mahdollista tämän hetken jälkeen – jos käytän tämän hetken oikein. Siksi tämä hetki on arvokas.

Ja tämä hetki on arvokas siksikin, että välillä on hyvä pysähtyä, eikä vain kiirehtiä eteenpäin. Jokainen päivä tarvitsee taukoja, jotta päivän rytmi voi hengittää. Jotta minä jaksan. Ne pysähdykset antavat tilaa ajatuksillekin, ja kaikki luovuus jää toteutumatta ilman niitä, oli kyse sitten taiteesta tai uuden ratkaisun löytämisestä. Se tarvitsee tilaa.

Yksi hieno oivallus, jonka olen itse elämäni varrella poiminut mukaan, on se, että tehtäväni pappina, kristittynä, ihmisenä ei ole viedä Jumalaa minnekään – se olisi turhaa työtä, uskonhan Jumalan olevan jo kaikkialla! Tehtäväni on katsoa kutakin hetkeä, ja nähdä Jumala arjessa, omassa ja toisten. Tehtäväni on nähdä hyvä ja usko ja Jumala kohtaamissani asioissa ja ihmisissä ja tilanteissa. Ja jos en sitä ensisilmäyksellä näe, on tehtäväni etsiä sitä, miten Jumala tai usko tai hyvä kussakin hetkessä näkyy. Sitä kohti minun tulee kulkea.

Helppoa se ei tietenkään ole. Rudyard Kiplingin runokin The Conundrum of the Workshops kuvaa sitä, miten alkumyyttien ensimmäinen ihminen Aadam piirtää kuvan ja on siihen hetken ajan kovin tyytyväinen. On tyytyväinen siihen saakka, kun paholainen kuiskaa puun takaa: ”Onhan se hieno, mutta onko se taidetta?” Vastaavat kuiskaukset – maailman häly, kiireen tuntu, toisten mielipiteet – milloin minkäkin asian äärellä vievät huomiomme pois siitä mikä on. Hyvä ei äänien mukaan riitä, vaan pitäisi olla jollain tapaa aina paremmin ja enemmän, tai ainakin toisin ja toisaalla.

Jos olen läsnä hetkessä, on jokainen hetki juuri sellainen, kun se on. Jos olen läsnä, kuulen ne sanat, jotka minulle sanotaan. Näen ne asiat, jotka minun tulee nähdä. Olen sen seurassa, jonka seurassa olen. Oivallan sen, mikä vain odottaa tilaa tulla esiin. Silloin en etsi lamppu kädessä valoa, vaan näen valon, joka ehkä jo on.

Raamattu tarjoaa kaksi kuvaa Jumalan valtakunnasta. Toinen on tuonpuoleiseen suuntaava, se kuoleman jälkeen odottava, joka kirkon kuvastossakin usein korostuu. Toinen on Jumalan valtakunta jo tähän aikaan murtautuvana voimana, jonain, joka jo on, vaikka välillä kovin salattuna. Ajattelen, että se on aina kun huomiomme kiinnittyy etsimään sitä. Se on aina, kun huomiomme kiinnittyy toiseen ihmiseen ohitse kiitävien ajatusten ja oman mielen luomien ennakkokäsitysten ja tulkintojen sijaan. Se tulee todeksi aina, kun yritämme nähdä tässä hetkessä jotain suurempaa, tehdä siitä parempaa itselle ja toisille. Juuri tässä hetkessä ja tästä hetkestä.

Ystävällinen sana, pieni ele, löytynyt asia auttavat kaikki valoa murtautumaan läpi.

Tämän hetken löytäminen, valon pilkahdusten löytäminen on jotain, mikä valaisee koko päivän, jos siihen pystymme. Ja jo sen etsiminen on jotain, joka muuttaa elämänasennetta ja tapaani olla. Ja siksi tämä hetki on minua varten, en minä hetkeä varten.

Atte Airaksinen
oppilaitospappi, työnohjaaja