Ristiveto / TS blogit

Kissani ja minä

Tällä viikolla tulee kuluneeksi kaksi kuukautta etätöissä. Kun etätyövaihe alkoi, siirrettiin pihan periltä kissan ulkoilutalo etupihan puolelle ja sinne viritettiin kissalle kulkureitti tuuletusikkunasta. Samalla kissa, kuten ihmiset tulivat kaupunkiasunnostaan omakotialueen luonnon keskelle. Kun ihmiset eristäytyivät digiloikkaamaan, kissalle alkoi uusi aika. Nyt kotona on koko ajan joku, jolle saattaa raportoida tarpeistaan tai jonka luo loikkia silitettäväksi. Ikkunaluukusta pääsee ulos tarpeen niin vaatiessa.

Kissan käytös ja rutiinit ovat muuttuneet kahden kuukauden aikana. Perheessä on aina ollut tiedossa, että kissa on ihmisystävä, mutta nyt se on alkanut näyttäytyä uudella tavalla. Samojen seinien sisällä vietetty aika tuo kaikista eläinkunnan yksilöistä joitakin piirteitä vahvemmin esille. Kissa kaipaa selvästi läheisyyttä. Se omaksui ihmisiltä muutaman päivän jälkeen tavan nukkua yönsä vuoteessa pää tyynyllä tai ihmiseläimen kainalossa. Aiemmin sillä on ollut tapana mennä saunaan nukkumaan kuultuaan lauseen: ”Nyt nukkumaan”. Ihmisellä on taipumus inhimillistää muiden lajien tekoja ja tässäkin tapauksessa fyysisellä lämmöllä lienee oma osuutensa. Inhimillisenä kokemuksena vieressä selällään makaava kissa, joka välillä silittää tassulla tukkaa ja kehrää tuntuu merkilliseltä ja merkittävältä. Joinakin päivinä kissa on erityisen innostunut seuraamaan etätyöskentelyä. Se makoilee työskentelijän takana, katselee ruutua, kuuntelee naputusta ja välillä ottaa päiväunet. Halu on kuitenkin olla vieressä ja läsnä.

Ihmisellä tuskin koskaan on mahdollisuutta ymmärtää koko luomakunnan moninaisuutta saatikka sitä, mitä eläimet lopulta ymmärtävät tai aistivat. Kissan tapauksessa käytäntö on opettanut ihmisen antavan monenlaisia signaaleja, jos jollakulla on vain kyky aistia niitä. Jos joku perheenjäsenistä on esimerkiksi päänsäryssä, kissa menee jostain syystä aina silloin viereen makaamaan. Sillä on myös kyky mennä ovelle odottamaan, kun on vasta ajatellut avaavansa sen. Jostakin maneerista sen voi saada selville, vaikka itse sitä ei tunnista. Nykyisen maailmantilanteen valossa tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi, että ihmisen ymmärrys eliömaailman todellisuudesta ei ole aukoton.

Historian arkistoista paljastuu vanhoja oikeudenkäyntejä, joissa eläin on ollut syytettynä. Yleensä tuomio on ollut raskaammasta päästä. Nykyajan ajattelulla tämä tuntuu lähinnä huvittavalta. Ehkä eläimillä kuitenkin on jokin taju siitä mikä on hyväksyttyä puuhaa. Pentuvaiheessa eläimiä koulutetaan rankaisemalla ja palkitsemalla ehdollistamisen periaatteiden mukaisesti. Ehdollistamista ei enää ole ihmisiin sovellettu ainakaan kasvatuksessa virallisesti sitten 1950-luvun, mutta eläimiin se näyttää tepsivän. Asioita ei tarvitse silloin perustella vaan ehdollistaa.

Kissa tekee päivittäin jotakin, mikä ei sovi ihmislajin maailmankäsitykselle. Kun kissalle sanotaan ”ei” se vastaa pääsääntöisesti kolmella tavalla. Kun se vastaa sanomalla ”kur”, siitä tietää, että viesti on kuultu ja toiminta tapahtuu heti. Kun vastaus on korkeammalta naukuminen, siitä tietää, ettei huvita toimia käskyn mukaan mutta pienen hetken kuluttua asia tapahtuu. Kolmas vaihtoehto on ääni, joka ilmoittaa, että ei varmasti tapahdu. Eristysaikana tällainen kommunikaatio on syvennyt. On ollut aikaa kuunnella vastauksia. Toinen juttu sitten on se keitä perheenjäseniä kissa tottelee. Ehkä se on myös eläimellä kuten ihmisellä, että joissakin hetkissä auktoriteetilla on suurempi merkitys kuin sanomisen sisällöllä.

Radiosta tuli uutinen, jossa kerrottiin että korona voi tarttua ihmisestä kissa- ja näätäeläimiin. Olemme samassa veneessä, kissani ja minä. 

Juha Luodeslampi

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *