Ristiveto

Kuva: Sanni Saarinen

Kirkot suljettiin ja juuri siksi pappi tapasi enemmän seurakuntalaisia kuin tavallisen työviikon aikana

”Oikein hyvää päivää sinulle ja tervetuloa päiväkahveille meidän olohuoneeseen.” Näillä sanoilla olen tervehtinyt seurakuntalaisia useimpina arkipäivinä tasan klo 13 jo neljän viikon ajan.

Kaikki alkoi siitä, kun kirkkorakennukset jouduttiin sulkemaan ja tapahtumat perumaan koronan leviämisen rajoittamiseksi. Seurakuntien elämä ei kuitenkaan lakannut, vaan siirtyi nopeasti verkkoon ja puhelinkeskusteluihin. Näin myös meillä Turun Katariinanseurakunnassa.

Hieman epäonnisesti seurakuntamme muu sometiimi sattui olemaan talvilomillaan juuri poikkeusolojen alkuvaiheissa. Niinpä livelähetyksiä alettiin tehdä meidän perheemme kotoa, keskeltä kahden etätyöläisen ja kolmen etäkoululaisen arkea. Ohjelmien sisällöksi muodostui aika spontaanisti hyväntuulinen rupattelu ja virsien veisaaminen. Niin alkoivat Katariinan seurakunnan päiväkahvit ja iltavirret Facebook Liven kautta.

Pian sain myös työtovereita mukaani lähetyksiä toteuttamaan. Ensimmäiset lähetykset olivat jännittäviä ja monenlaista sattui ja tapahtui. Teknisiä kömmähdyksiä, sanojen takeltelua, kesken kuvausten paikalle ilmestyvää jälkikasvua ja muuta epätäydellistä ja noloa.

Suureksi yllätyksekseni juuri nämä kotikutoiset livelähetykset olivat niitä, joita seurakuntamme someseuraajat tilastojen mukaan katsoivat ja kommentoivat eniten. Vähän sinne päin viritetyt kamerat, liveyhteyksien kanssa säätäminen tai lähetyksen jo alettua käydyt perheneuvottelut ovat saaneet seuraajissa aikaan lähinnä tarpeen lähettää sydänhymiöitä.

Seurakunnan digiloikkarien inhimillisen kompuroinnin seuraaminen muistuttaa siitä, että me olemme kaikki samassa veneessä. Yhteydet tökkivät, tekniikka tuntuu hankalalta ja uuden oppiminen väsyttää ruudun molemmilla puolilla.

Tämän poikkeusajan suurin tragedia on se, että emme voi elää lähellä toisiamme. Toinen ihminen on uhka. Sosiaalisten kontaktien puute on johtanut siihen, että aika moni kaipaa somessakin enemmän läsnä olevaa ihmistä kuin katsottavissa olevaa ohjelmaa.

Aitous, läheisyys, kodikkuus ja läsnäolo ovat nousseet rajoitusten keskellä arvoon arvaamattomaan. Olen itsekin seurannut suurella ilolla Turun Filharmonisen Orkesterin soittajien sympaattisia kotivideoita, vaikka netissä olisi myös upeita konserttitaltiointeja katsottavissa.

Yhteisön tapa olla läsnä sosiaalisessa mediassa paljastaa useimmiten myös jotain siitä, miten yhteisö näkee itsensä. Jaammeko tiedotteita vai elämää? Onko seurakunta tasokkaan ohjelman tuottaja vai ihmisten yhteisö? Miten vuorovaikutusta ja yhteisöä rakennetaan vai rakentuuko se itsestään? Ovatko äänessä vain seurakunnan työntekijät? Kelpaako muukin kuin täydellinen julkaistavaksi?

Luultavasti näidenkin kysymyksen vastaus löytyy sekä-että -akselilta joko-tai -vaihtoehtojen sijaan.

Samalla on muistettava, että ei sosiaalinen media ole ratkaisu kaikkiin kysymyksiin. Somea voi käyttää niin hyvään kuin pahaankin. Me ihmiset olemme myös sosiaalisen median käyttäjinä erilaisia. Toisille kepeä sosiaalisuus on luontevampaa kuin toisille. Jollekin tekniset haasteet ovat aivan ylivoimaisia.

Digiloikan ensimmäisen vaiheen jälkeen on oleellista pohtia, miten sosiaalinen media voisi mahdollistaa sellaista yhteisöllisyyttä, jossa erilaiset ihmiset voisivat kohdata toisiaan ja kaikenlaisille temperamenteille olisi tilaa. Sosiaalinen media ei poista, vaan vahvistaa elämän peruskysymystä: Miten voisimme pitää kaikki mukana?

Itselleni tämä neljän viikon matka on ollut niin silmiä avaava kokemus, että paluuta entiseen tuskin enää on. Neljän viikon aikana olen elännyt somessa ihan aidon tuntuista elämää – tavannut ihmisiä, käynyt keskusteluja, jakanut huolia, nauranut vitseille, veisannut virsiä sekä saanut rohkaisua ja iloa työhöni.

Tämä vuorovaikutus muistuttaa minulle jatkuvasti, että seurakunnan somekanavien tarjonta ei ole tervehdys seurakunnasta, vaan seurakuntaan. Seurakunta ei ole vain siellä, missä työntekijä tuottaa ohjelmaa, vaan kaikkialla siellä, missä seurakuntalaiset omaa elämäänsä elävät.

Anna Hälli, kappalainen, Turun Katariinanseurakunta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *