Ristiveto

Kirkon remontissa on kyse on paljon enemmästä kuin rakennuksesta

Kuluneella viikolla kokoonnuimme Turun piispa Kaarlo Kallialan kutsusta Turun tuomiokirkkoon keskustelemaan kirkkotilojen käyttöön liittyvistä mahdollisuuksista. Paikalla oli niin kirkossa piipahtavia kuin heitä, joille kirkko on työpaikka. Näkökulmia oli monia: toiset meistä suunnittelivat kirkkotilojen remontteja arkkitehteinä, toiset katsoivat kirkkoja kulttuurihistorian näkökulmasta, toiset pohtivat tulevaisuuden kirkkotilaa ihmisten elämän näkökulmasta: ikävän, ilon, syntymän ja kuoleman paikkana.

Keskustelun aikana huomasin miettiväni, kuinka vahva on lapsuuden kokemusten ja ylipäätään oman elämänhistorian merkitys. Läsnä oli ammatillisen näkökulman lisäksi jokaisen henkilökohtaiset kokemukset kirkosta, uskosta ja Jumalasta. Kun kirkkoa remontoidaan tai sen käyttöä pohditaan uudella tavalla, kyse on aina paljon enemmästä kuin vain remonttikohteesta: rakennuksen lisäksi on kyse kirkon identiteetistä ja ihmisten odotuksista kirkkoa kohtaan – ihmisen ja Jumalan suhteesta.

Suomessa on 800 kirkkoa. Pitkään kirkot olivat seurakuntien ainoita rakennuksia: elämä tiivistyi niihin. Kirkon vaurastuessa, työntekijämäärän lisääntyessä ja toiminnan laajentuessa rakennettiin seurakuntataloja ja kirkkorakennukset hiljenivät. Paradoksaalista on, että voimavarojen lisääntyessä kirkkojen ovet ovat olleet enimmäkseen lukossa ja myös jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin kokoontuvien ihmisten joukko on pienentynyt. Arki ja pyhä ovat etääntyneet toisistaan, ja moni on kokenut ulkopuolisuutta ja vierautta, mikä näkyy kirkon jäsenyydessä. Kirkot täyttyvät konserttien yhteydessä ja silloin, kun on kokoonnutaan laulamaan yhdessä. Silti lapsuuden kirkko tai kotikirkko kantavat edelleen syviä merkityksiä.

Minusta tämä on symbolinen kuva siitä, mitä meille oikein kirkkona kuuluu.

Talouden tiukkeneminen pakottaa kirkkoa katsomaan itseä kriittisesti. Se vie kysymään perustavanlaatuisia kysymyksiä. Se rohkaisee uudistumaan, avautumaan, tekemään yhdessä. Seurakunnissa eletään nopean taloudellisen, toiminnallisen ja hengellisen murroksen keskellä. Siksi kirkkotilojen ympärillä käytävä keskustelu herättää toivoa. Monessa seurakunnassa tehdään nyt pieniä ja suuria suunnitelmia kirkkotilojen monimuotoisen käytön mahdollistamiseksi. Rahaa ei riitä enää kaikkiin kiinteistöihin, kun remonttia huutavat seurakuntatalot, leirikeskukset ja kirkot. Voimavarat ja resurssit eivät riitä enää kaikkeen ja samaan aikaan meitä ei enää tarvita tai haluta kaikkeen siihen, missä meillä oli ennen itsestään selvä paikka. Viikoittain kuulen erityisesti seurakunnan työntekijöiltä ja vastuunkantajilta kysymyksiä: Mihin meitä tarvitaan? Mikä on kirkon työn merkitys tänä aikana? Mitä varten olemme olemassa? Keitä varten? Keiden kanssa?

Kirkko ei ole mikä tahansa rakennus, se on sielun peili. Kirkkoon tiivistyy yhä edelleen monen ihmisen elämän käännekohdat, ilot ja itkut. Kirkon seinien suojissa kysytään elämän perustavia kysymyksiä, koetaan suuria siirtymiä, sisäpuolisuutta ja ulkopuolisuutta, ikävää ja kuulumisen kaipuuta, käydään ajan ja ikuisuuden välistä painia. Kirkko on mielikuvissamme myös pysyvä rakennus horisontissa, kaunis kirkkopiha ja hautausmaa, tietoisuus toisesta todellisuudesta tai elämän syvemmästä merkityksestä. Jotain sellaista, jossa valo ja aika on erilaista.

Uskonnon pyhien paikkojen symbolimerkitys tuli esille vahvasti myös saman viikon toisena iltana, kun satojen ihmisten kanssa kokoonnuimme yhdessä kukittamaan Turun juutalaisen synagogan aitaa. Läsnä oli eri uskontojen edustajia, erilaisia ihmisiä yhdessä.

Kun kirkkoa lähdetään uudistamaan, usein mieleen nousevat kaikki nämä erilaiset kokemukset ja tunteet – myös meillä eri alojen ammattilaisilla. Tuomiokirkon keskustelussa totesimme, että kirkot ovat sukupolvien vaihtuessa muuttuneet ja eläneet ajassa. Niillä on olemuksensa puolesta vahva identiteetti. Siksi ne ovat kestäneet ja tulevat kestämään erilaisia muutoksia. 

Omaan mieleeni jäi keskustelusta ajatus sillasta arjen ja pyhän välillä. Kirkon täytyy jo tilana ankkuroitua uskottavasti molempiin. Ihmisten usein raadollisenkin elämän on näyttävä ja tunnuttava kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden keskellä. Toivoa tuo kokemukset maailmalta; siellä missä kirkkoja on remontoitu monikäyttöisksi, elämä ja näky ovat vahvistuneet. Ja kirkko on voinut yhä vahvemmin olla  turvapaikka ja lepopaikka.

Mari Leppänen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *