Takki on tyhjä ja olo uupunut – fyysisesti ja henkisesti. Takana on viikko kirkolliskokouksessa, luterilaisen kirkon ylimmässä päättävässä elimessä. Yksi edustajakollega puhui kirkolliskokouskrapulasta. Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti. Istuntoviikko on hyvin intensiivinen, vaikka näin turkulaisena pääsenkin aina kotiin yöksi toisin kuin suurin osa edustajista. Kirkolliskokous kokoontuu Turun Kristillisellä Opistolla viikoksi kaksi kertaa vuodessa, touko- ja marraskuussa. Nyt koronatilanteen takia toukokuun kokousviikko siirrettiin elokuulle.

Kirkolliskokousta moititaan usein kankeaksi päätöksentekoelimeksi. Yritän kuvata, miten päätöksenteko toimii. Asia tulee kirkolliskokouksen käsittelyyn joko aloitteena kirkolliskokousedustajalta tai esityksenä kirkkohallitukselta, piispainkokoukselta tai hiippakuntavaltuustolta. Aloite tai esitys voi koskea oikeastaan mitä tahansa kirkon asiaa. Ensin asiasta käydään kirkolliskokouksen täysistunnossa lähetekeskustelu, minkä jälkeen se joko hylätään tai ohjataan puhejohtajien neuvoston osoittamaan valiokuntaan käsiteltäväksi. Yleensä kirkolliskokous katsoo, että kaikki edustaja-aloitteet ansaitsevat tulla kunnolla käsitellyiksi, joten aloitteita hylätään harvoin suorilta käsin lähetekeskustelussa. Kokousviikon aikana ja niiden välissä valiokunta työskentelee asian parissa, kuulee parhaaksi katsomiaan asiantuntijoita, ja tekee asiasta mietinnön. Valmis mietintö tuodaan takaisin täysistuntoon, joka päättää mietinnön ponsista eli päätösehdotuksista. Ponsien hyväksymistä seuraa tyypillisesti kirkkohallituksen eli kirkon keskushallinnon valmistelevan ja toimeenpanevan elimen työtä.

Kyllä kirkolliskokous on kankea päätöksentekoelin. Toisaalta koneiston kankeus takaa asioiden huolellisen käsittelyn. Yksi olennainen syy kirkkolaivan hitaalle kääntymiselle on myös se, että tietyissä asioissa ei riitä enemmistöpäätös, vaan päätöksen taakse on saatava 3/4 määräenemmistö. Määräenemmistöä vaativat asiat koskevat mm. kirkkolakia, kirkkojärjestystä, kristinoppia, kirkon uskoa ja oppia. Tähän joukkoon kuuluu myös samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen. Siitä on keskusteltu kirkolliskokouksessa istuntoviikko toisensa perään jo vuosikaudet, myös tällä viikolla, ja hyvä niin. Sillä tällä hetkellä tilanne on epäselvä ja hämmentävä. Käytännön tasolla tilanne kärjistyy siihen, että eri hiippakunnissa suhtaudutaan eri tavoin samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen. Tällaisena tilanne on kestämätön ja keskustelua on jatkettava, kunnes löydämme yhteisen ratkaisun asiaan.

Avioliittokeskustelu jakaa kirkolliskokousedustajia hyvin vahvasti ja leimaa kirkolliskokouksen työskentelyä. Jaksan kuitenkin olla toiveikas. Olen ensimmäisen kauden kirkolliskokousedustaja, yksi 64 maallikkoedustajasta. Lisäksi kirkolliskokouksen jäseninä on 32 vaaleilla valittua pappisedustajaa, piispat, kenttäpiispa ja Saamelaiskäräjien sekä valtioneuvoston edustaja. Avioliittoasiassa kirkolliskokouksen täysistunnossa on kaksi hyvin erilaista näkemystä. Molempia näkökulmia perustellaan vakaumuksella ja omallatunnolla. Meillä on yksinkertaisesti erilainen käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin tässä asiassa, enkä näe, että tähän tilanteeseen voisi ihan lähiaikoina tulla muutosta. Eli meidän on löydettävä yhdessä ratkaisu, jotta voimme elää tämän näkemyseron kanssa yhdessä. Ja se ratkaisu vaatii konkreettisia käytännön ratkaisuja – sen toteaminen ei riitä, että olemme asiasta hyvin perustavalla tavalla eri mieltä.

Arkkipiispa puhui istuntoviikon avauspuheessaan hyväksyvästä tunnustamisesta. Hyväksyvä tunnustaminen on enemmän kuin suvaitsemista. Kun jotain asiaa suvaitaan, siedetään jotakin omasta mielestä negatiivista, kun taas hyväksyvä tunnustaminen vaatii myönteistä suhtautumista asiaan. Hyväksyvässä tunnustamisessa on keskeistä toisten kunnioitus ja arvonanto. Tätä me tarvitsemme. Vain hyväksyvän tunnustamisen avulla voimme kirkolliskokouksen työskentelyssä löytää tien eteenpäin yhteisenä kirkkona, jossa on tilaa meille kaikille. Näin uskon. Sen tien löytäminen vaatii kunnioittavaa keskustelua ja luottamusta. Ainakin itse yritän ammentaa voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta niistä asioista, joista koko sali on yksimielisiä. Sillä kyllä niitäkin asioita on. Tällä kokousviikolla olimme yksimielisiä mm. kirkon rukouselämän vahvistamisesta, ympäristövaikutusten arvioinnin tärkeydestä osana kirkon päätöksentekoa ja kehuimme yhteen ääneen tulevaisuusvaliokunnan hienoa mietintöä koskien kirkon nelivuotiskertomusta.

Ei tämä helppoa ole, mutta emme me periksi anna. Ratkaisuja kipeisiin kysymyksiin on etsittävä sinnikkäästi niin kauan, että ne löytyvät.

Anna Lintunen