Ristiveto

Kirkkotilan muutos sohaisee sisimpää – eikä Madonnan kaipuu Liedossa tyrehdy


Peruskorjattu Liedon keskiaikainen kivikirkko astui loppuvuodesta uuteen aikaan. Uudistuneen kirkkotilan vastaanotto on vasta matkansa alussa. Rajoitusten vuoksikaan ei kirkon elämä ole voinut vielä täyteydessään käynnistyä.

Kirkon avajaiset ehdimme viettää ja heti ensipäivinä reilut tuhat ihmistä kulki uudistuneen kirkkotilan läpi. Nyt korona-arjessa ovi aukeaa piipahdukselle, yksinäisyyden murtamiselle, hiljentymiselle ja oman kotikirkon katsastukselle.

Olemme yrittäneet kuulla kokemuksia. Yksi ihastelee ensi näkemältä ääneen muutosten kauneutta ja kotoisaa kirkkoa. Toinen tunnustelee itsekseen ja lähtiessään kuiskaa ovella: onnistunut muutos, ihan kuin olisi syliin tullut. Kolmas antaa kipakkaa kritiikkiä: Eihän tämä enää ole mikään kirkko. Missä tuttu tuolijärjestys? Miksi saarnastuoli on näin pieni ja paikkakin vaihtunut?

Ensikokemusten, kohtaamisten ja keskustelujen viesti on kiistaton: Uskonnolla on myös materiaalinen ulottuvuutensa. Emme ole pelkästään sanojen kirkko.

Tyhjää olisi, jos yhteisestä maisemasta häviäisi kirkon tornit, sielun kiintopisteet ja rukouksen merkit. Kirkot julistavat toisen todellisuuden läsnäolosta, siitä ettei tässä ole kaikki mitä on.

Kun puhumme kirkon peruskorjauksesta, emme puhu pelkästään istumajärjestyksestä, lämmitysjärjestelmästä tai vaikkapa laattojen saumauksesta. Puhumme ennen muuta itsestämme. Kirkko on sielun peili, se heijastaa syvimpiä kaipauksia. Kun kirkkotilaa muutetaan, sohaistaan samalla ihmisen sisimpään.

***

Paitsi että pitäisi ravita sisäistä ikävää, kaivataan myös jotain konkreettista, katseen pysäyttävää aiempien sukupolvien perintöä ja läsnäoloa.

Osa on kaivannut kirkkoon takaisin niitä esineitä, joista puhdasoppisuuden myötä luovuttiin. Nykyään esimerkiksi Liedon kirkon keskiaikaisia puuveistoksia on siirretty kirkosta museoon läjäpäin. Aikamme ristiriita onkin se, että samalla kun monista julkisista tiloista riisutaan uskonnollista symboliikkaa, museoissa ne julistavat täydellä voimalla.

Liedon seurakunta anoi takavuosina kirkosta luovutettuja esineitä takaisin kirkkoonsa, ennen muuta Liedon Madonnaa ja kirkon nimikkopyhimystä Pyhää Pietaria. Turun Museokeskus ei tuolloin seurakunnan lainauspyyntöön suostunut. Jatkoneuvotteluissa kyllä pidetiin pienenä mahdollisuutena sijoittaa kirkkoon Museokeskuksen kellariin varastoituja esineitä.

Keskustelun keskellä on ollut kiinnostavaa seurata, miten Suomen kansallismuseosta ollaan siirtämässä laajaa saamelaisesineiden kokoelmaa Saamelaismuseo Siidalle. Esineiden kotiinpalautus saamelaisalueelle on kulttuuriteko.

Uskonnolla on myös materiaalinen ulottuvuutensa. Olisiko aika nyt kypsä? Kuka tekisi aloitteen kirkkoesineiden laajemmasta palauttamisesta kirkkorakennuksiin?

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.