Ristiveto

Kuva: Silja Pietilä

Kirkkoon saa (ja pitää) oikeasti mennä sellaisena kuin on

Eräs ystäväni mietti minulle ääneen, mennäkö vapaakirkolliseen ylistysjumalanpalvelukseen vai tavalliseen luterilaiseen messuun. Hänen sisimpänsä kaipuu kurotti kohti ylistysmusiikkia, kohotettuja käsiä ja hallelujahuutoja, mutta sosiaalisista syistä luterilainen vähäeleisyys tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Kristillisen kirkon tarkoitus on yhteys Pyhään. Siihen Persoonaan, Kolmiyhteiseen, joka pitelee olemassaolomme juuria mullassaan. Rakkauteen, jonka lähellä sisimmän jää sulaa. On täysin sallittua mennä kirkkoon, messuun, seurakuntaan tai kristilliseen yhteyteen hakemaan sen, mitä sieltä tarvitsee. Kenenkään ei tarvitse sopia seurakunnan sosiaaliseen säännöstöön liittyäkseen muiden kanssa samaan uskon toteuttamiseen. Kenenkään ei tarvitse yrittää muokata itseään tai yhteisöään vain siksi, että kaikki olisivat samanlaisessa uskossa. Eikä yhteisön pitäisi yrittää muokata yhtäkään jäsentään vain siksi, että yhteiselo olisi helpompaa ja säröttömämpää.

Jos siis kaipaat ehtoollista ja hämärän kivikirkon rauhaa, mutta et koe yhteyttä tai samankaltaisuutta kenenkään toisen kirkkoon astuvan kanssa, älä anna sen estää sinua liittymästä joukkoon. Jos kaipaat perusteellista opetusta Raamatusta, etsiydy paikkaan, jossa sitä tarjotaan, vaikka miten tietäisit jo etukäteen olevasi eri mieltä opettajan käytännön tulkinnoista.

Ihmisten hyväksyntää ja samanmielisyyttä kaipaa jokainen. Ihannetilanteessa olisimme uskossamme niin varmoja, ettemme kaipaisi sille ulkoista vahvistusta. Siihen ei moni yllä. Yritän sanoa, että sellaisestakin paikasta, jossa ihmiset eivät järin hyväksy tai vahvista sinua, voit kohdata Jumalan, etkä tarvitse siihen yhteisön lupaa. Kenenkään ei tarvitse todistaa muille uskoaan, ellei halua.

Tietenkin moni meistä on kasvanut nimenomaan päinvastaiseen: Oma usko ja asema seurakunnassa on osoitettava ja todistettava oikeanlaisilla merkeillä. Riippuen yhteisöstä nämä voivat olla sanoja, tekoja, ulkonäköä tai elämän valintoja. Tästä kaikkien kristillisten yhteisöjen tulisi tehdä parannusta. Onhan se helpompaa, kun kukaan ei keikuta venettä olemalla liian erilainen. Vahvan ytimen omaava yhteisö kestää kuitenkin monin tavoin kokevat ihmiset. Jos yhteisö ei hyväksy yksilöä joukkoonsa, vika on melkein aina yhteisössä.

Kristillisistä tilaisuuksista ja yhteisöistä, musiikista ja toiminnasta saa nauttia, vaikkei tunne minkäänlaista uskoa. Olen kuullut aivan liian monta surua siitä, miten yrityksistään huolimatta joku ei usko. Rehelliset sielut tuppaavat tässä tilanteessa jättäytymään kokonaan uskon toimintojen ulkopuolelle. Tietenkään sellaiseen ei tarvitse osallistua, mikä tuntuu falskilta. Samalla kaiken sen saa ottaa vastaan, mikä silittää omaa sisintä myötäkarvaan. Jos yhteisön ihmissuhteet kantavat, jos tuntuu hyvältä auttaa muita, jos mistä tahansa syystä mukana oleminen tuntuu hyvältä, saa olla mukana.

Ystävääni kehotin suuntaamaan sinne, mistä sielu saa ravintoa ja keho pyhän läsnäolon kokemuksen. Tarkat sanani taisivat olla ”Sun ei tartte saada ketään hyväksymään sua eikä luopua siitä kuka sä olet. On ihan ok mennä seurakuntaan ja hakea sieltä se, mitä Jumalalta kaipaat, vaikkei ihmiset siellä ymmärtäisi sua tai et allekirjoita kaikkea, mitä siellä puhutaan.”