Ristiveto

Kirkko kantaa pitkällä kotimatkalla

Mari Leppänen

Pieni poika juoksee kohti ja heittäytyy syliini. Kutittelen häntä ja hän nauraa estoitta. Kun huomioni taas kiinnittyy aikuisten keskusteluihin, hän heittäytyy uudelleen. Kaappaan hänet kainaloon, taas häntä naurattaa. Poika haluaa tulla nähdyksi, rakastetuksi. Ihmisiin hän suhtautuu uteliaasti ja luottavaisesti. Maailman pahuudesta poika ei tiedä vielä mitään. Lapsi nukahtaa, kun silitän häntä niskasta ja piirään selkään samalla kun hyräilen iltarukousta. 

Istun vuodeosastolla vuoteen vierellä, sängyssä lepää paljon elämää nähnyt nainen. Hän ei enää puhu, ei liiku, mutta kuuntelee tarkasti. Silmissä on eloa ja elämänjanoa. Tunnemme toisemme läsnäolon. Saan luvan koskettaa ja silittää haurasta käsivartta. Laulan virren ja luen Isä meidän -rukouksen. Lähtiessä vielä piirrän otsan ohueen ihoon ristin.

***

Ihmisen elämä on pitkä kotimatka. Elämän alusta sen loppuun etsimme yhteyttä toisiin ihmisiin, maailmaan ja johonkin suurempaan. Matkalla tarvitsemme hyväksyntää. Sitä, että meidät nähdään sellaisina kuin olemme, ja kelpuutetaan joukkoon ilman vaatimuksia. Alati muuttuvassa ja turvattomassa maailmassa tyyneys, kauneus ja Jumalan muuttumattomuus pitävät meidät ja elämämme koossa. Selvitäksemme kovassa maailmassa tarvitsemme paljon hyvyyden voimia, rakkautta.

Hyvä elämä on kulttuurissamme pitkään rakentunut kristinuskon kertomuksen varaan. Lapsille on haluttu kasteessa antaa paras suoja, nuorelle rippikoulusta turvallinen kehys aikuisuuteen. Rakastuneille Jumalan siunaus. Diakoniatyöstä tukea niille, jotka putoavat yhteisen hyvän ulkopuolelle. Matkan lopulla siunaus heille, jotka kutsutaan ajasta ikuisuuteen.

***

Uskontososiologiset mittarit – suhteesta kirkkoon, kirkon jäsenyyteen, sen toimintaan ja opetukseen – kertovat nopeasti etenevästä muutoksesta. Uskonto saa aikaisempaa yksilöllisempiä ja vapaampia muotoja, uskonnollinen kokemus etääntyy perinteisistä instituutioista.

Kirkkoon kuulumisesta on tullut yhä tietoisempi valinta ja näyttää siltä, että tämän ajan lapsille kirkkoon kuuluminen tulee olemaan vähemmistön valinta. Seurakunnat elävät voimakkaan taloudellisen, toiminnallisen ja kulttuurisen murroksen keskellä. Muuttuneessa tilanteessa kirkon on jäsennettävä paikkansa uudelleen.

Käsillä oleva muutos edellyttää seurakunnissa vaikeita päätöksiä: hallintorakenteita on kevennettävä ja vähällä käytöllä olevista kiinteistöistä on luovuttava. Vapaaehtoisten vastuunkanto lisääntyy ja työtekijöiltä odotetaan kykyä verkostoitua.

Murros voi myös kirkastaa kirkon näkyä. On kuljettava määrätietoisesti kohti luovuttamatonta.

Ehkä tulevaisuuden kirkko on vain rahallisesti köyhempi.

***

Kysymys kelpaamisesta kulkee ihmisen mukana läpi kaikkien vaiheiden. Siksi ydinkysymyksiä ovat, miten lapsemme löytävät kirkon syliin, miten riittämättömyyden kanssa kamppailevat aikuiset löytävät kirkosta lepopaikan ja miten vanhuksemme yhä tavoittavat ne uskon sanat, jotka kannattelevat heitä matkalla taivaan kotiin.

Pitkällä kotimatkalla tarvitsemme rakastavaa, rohkeaa ja rukoilevaa kirkkoa.

Rakastava kirkko seuraa Jeesuksen esimerkkiä ja näkee haavoittuneen ihmisen, pitää esillä hyvää sanomaa, rakentaa rauhaa ja kuoleman edessä lohduttaa taivaan toivolla. Rohkea kirkko ottaa todesta haavoittuneen maailman hädän, sitoutuu ympäristötekoihin ja toimii enemmän kuin puhuu. Rukoileva kirkko kokoaa ihmisiä yhteiseen ehtoollispöytään, ottaa vakavasti henkisen ja hengellisen etsinnän sekä etsii tapoja turvata muuttuvissa olosuhteissa seurakuntatyön kaikkialla.

Rakkaus ja huolenpito ihmisestä ja maailmasta nousevat kristillisestä uskosta ja rukouksesta. Missä on rohkeutta toimia oikeudenmukaisemman maailman puolesta, siellä loistaa Kristuksen valo.

***

Vanhus on jo hyvän aikaa sitten saateltu haudan lepoon ja vuosia sitten syliini heittäytyneestä lapsesta on kasvanut lapsille isä, joka vuorollaan nukuttaa heitä uneen. Ehkäpä lukee myös iltarukouksen.

Molemmille kirkko on antanut parastaan ottaessaan vakavasti heidän elämänsä ja siunatessaan heidän matkaansa. Sen kirkko on tehnyt piirtämällä ohueen ihoon Jumalan rakkauden jäljen, ristinmerkin.

Siunaamalla rakentuu tulevaisuuden kirkko.

Mari Leppänen

Turun arkkihiippakunnan piispanvaalin ehdokkailta on pyydetty blogit aiheesta Mihin kirkkoa tarvitaan 2020-luvulla? Ehdokkaat ovat otsikoineet blogit itse. Tekstit julkaistaan aakkosjärjestyksessä:
13.10. Heikki Arikka
14.10. Kaisa Huhtala
15.10. Jouni Lehikoinen
16.10. Mari Leppänen

Arkkihiippakunnan infosivu piispanvaalista