Ristiveto

Katsomusopetuksen jäljillä

Suomalaiseen koulujärjestelmään on aina kuulunut uskonnonopetus. Kirkko vastasi käytännössä kansanopetuksesta aina kansakoulun syntymiseen saakka. Kirkon järjestämät kiertokoulut loppuivat 1900-luvun alkupuoliskolla. Kansakouluja vastustettiin erinäisistä syistä, joista yksi oli pelko työvoiman loppumisesta maataloussektorilla väestön liiallisen koulunkäynnin seurauksena. Kansakoulua luotaessa koulutuksen ihanteet voidaan nähdä kahtena suurena ajatusvirtana. Ensinnä kansakoulu pyrki tarjoamaan sellaista opetusta, joka tarjosi eväitä hyvään elämään. Toisaalta kansakouluun liittyi ajatus riittävästä yleissivistyksestä, jota suomalainen, eurooppalainen ihminen, tarvitsi. Tällaista yleissivistystä on esimerkiksi maantieto.

Uskonto ilmiönä ja oppiaineena asemoitui kansakouluun sekä historiallisista syistä, että näiden kahden edellä mainitun ajatusvirran kuljettamana. Ihanne Suomen kansalaisesta sisälsi ajatuksen tietynlaisesta kristinuskon ihanteiden mukaisesta elämästä. Uskonnonopetus ei ollut kuitenkaan kiistattoman selvä oppiaine kouluissa, sillä esimerkiksi poliittiset äänenpainot sen poistamiseksi kouluopetuksesta voimistuivat SDP:n Forssan puoluekokouksessa 1903, jolloin uskonnonopetuksen poistaminen kirjattiin puolueohjelmaan.  Osin tämänkin poliittisen vaikuttamisen seurauksena kirkon kasteopetus eriytyi koulun opetuksesta viimeistään silloin kun suuret ikäluokat olivat koululaisia.

Peruskoulun syntyessä 1960-luvun lopulla, arvioitiin uudelleen uskonnonopetuksen roolia kouluissa. Tuolloin todettiin, että tunnustuksellinen uskonnonopetus jatkuu peruskoulussa kehittämällä jo syntynyttä opetuksen traditiota. Koska opetus oli tunnustuksellista, tarvittiin vaihtoehto niille oppilaille, jotka eivät liittyneet tarjolla olevaan tunnustukselliseen opetukseen. Oppilaita oli vapautettu uskonnonopetuksesta 1920-luvulta lähtien ja heille oli historian kuluessa syntynyt pakollinen oppiaine: uskonnon historia ja siveysoppi. Peruskoulun syntyessä tätä oppiainetta jatkettiin entiseen tapaan. Oppiaineeseen sisältyi joitakin perustavanlaatuisia ongelmia. Merkittävin niistä oli oppiaineen uskonto-lähtöisyys. Tarve uskonnottomien oppiaineelle oli ilmeinen. Tästä syystä kouluihin syntyi elämänkatsomustieto-oppiaine 1985.

Koulun uskonnonopetuksen tunnustuksellisuus päättyi monine kytköksineen 2000-luvun alussa. Tämän jälkeen oppiaineen sisällä on saanut opetusta perustuen siihen, minkä uskontokunnan jäsen oppilas on. Kaikki opetus perustuu hyväksyttyihin opetussuunnitelmiin. Elämänkatsomustieto on edelleen ollut oppiaine, jonka pohja perustuu uskonnottomuuteen. Huomionarvoisaa on, että kirkolla ei ole ollut mitään sisällöllistä roolia uskonnonopetukseen liittyen viime vuosikymmeninä. Se on koulun ja opetuksen ammattilaisten asia.

Paine koulujen katsomusopetuksen uudistamiseen on noussut julkisuuteen eri muodoissaan tasaisesti 120 vuoden aikana. Tällä hetkellä kouluja haastaa arjen monikulttuuristuminen. Uskonto-oppiaineen sisällä saattaa samassa koulussa olla varsin monta erilaista uskonnonopetusta. Erilaiset uskonnot näkyvät oppilaiden joukossa ja sitä ei voida häivyttää, vaan se vaatii kykyä dialogiin.  Oppiainekeskustelussa tietyt olettamukset ovat osoittautuneet varsin haastaviksi. 1970-luvun alussa maailma saattoi näyttää siltä, että sekularismin voittokulku on vääjäämätön. Nyt kun avaa minkä tahansa uutismedian voi havaita, että uskonto-kysymys on maailmanpolitiikan ytimessä. On selvää, että uskonnot ja katsomukset tarvitaan koulun opetuksessa.

Suurta linjauudistusta opetuksen suhteen ei ole vielä tehty. Tällä hetkellä pohditaan sitä, pitäisikö elämänkatsomustieto avata oppiaineena myös oman uskonnon opetusta saaville tai pikemminkin tehdä siitä oppiainevaihtoehto uskonnolle. Tämä ratkaisu sisältää vääjäämättä tarpeen oppiaineen luonteen uudelleen arvioinnille. Syntyhistoria uskonnottomien oppiaineena tulee tiensä päähän ja aiheuttaisi varmaankin merkittävän muutoksen oppiaineen opetussuunnitelmaan. Ehkä eniten palstatilaa on saanut ajatus kaikille yhteisen katsomusaineen kehittämisestä. Aika näyttää mitä tapahtuu. Nykyinen koulu on varsin myönteinen maailman ja tieteenalojen monimuotoisuudelle. Uskonto ilmiönä on monimutkainen. Jos joku sanoo olevansa luterilainen, sen merkitys on varsin erilainen eri ihmisille. Joku kuuluu hengelliseen ryhmään, joka haluaa saada vakuuttuneeksi kaikki muutkin omasta asiastaan. Joku maksaa kiltisti verot, muttei juurikaan osallistu toiminaan. Molemmat ovat luterilaisia. Sama ääripäiden kirjo on kaikkialla maailmassa. Uskonnolliseen yleissivistykseen kuuluu tämän ilmiön tunnistaminen myös muissa uskonnoissa. Sellaista sivistystä tarvitaan yhä.

Juha Luodeslampi

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *