Ristiveto

Kaikkein vaikein tunne

Milloin olet viimeksi ollut todella iloinen? Tuntenut puhdasta, kirkasta, hersyvää iloa?

Ilo tuntuu minussa lämpimänä valona, kuplivana hyrinänä. Itse asiassa, jos olisin kissa, kehräisin, kun olen iloinen. Riemunkirjava villalanka on käsin kosketeltavaa iloa.

Evankeliumi käännetään suomeksi ”ilosanoma”, mutta kun siitä puhutaan, sekin pitäisi ottaa sopivasti vakavamielisen iloisesti. Sellaisella ilolla joka ei näy eikä tunnu, vaan on jotenkin puhtaan hengellistä. Ei se mitään iloa ole!

Ilo on kehollista, se kuplii joka solussa. Kun ihminen voittaa tai onnistuu, hän nostaa kädet ylös riemun merkiksi. Näin toimivat myös sokeana syntyneet ihmiset, jotka eivät ole voineet mallioppia tuulettamaan. Seitsenkuinen vauvani iloitsee leveän hymyn lisäksi sätkimällä kaikilla raajoillaan, kun häntä ojennetaan minulle syliin. Innostuneet lapset hyppivät tasajalkaa ihan periaatteesta. Mutta me kitkemme ilon lapsistamme ja toisistamme, leikkaamme sen hennot versot, tallaamme orastavat askeleet. Itku pitkästä ilosta!

Muistan vieläkin sen hetken, kun löysin Raamatusta sanat: ”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin sanon: iloitkaa.” Ilo on Raamatullista, ilo tulee Jumalasta. Kun Paavali puhuu Hengen hedelmistä, siis siitä, mitä Jumalan vaikutus ihmisessä saa aikaan, hän mainitsee ilon toisena.

Näyttää siltä, että meistä suomalaisista on ilo kitketty pois. Emme uskalla iloita kuin lasten, eläinten ja alkoholin kanssa tai silloin kun jääkiekkomaajoukkue voittaa maailmanmestaruuden. Ilo on kulttuurisesti säädeltyä. Meidän kulttuurissamme iloinen ihminen koetaan vähintäänkin epäilyttäväksi. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Sisäinen ilon kokemus ja ilon ulkoinen osoittaminen ovat kauan sitten irronneet toisistaan. Irvistämme hymyntapaiset valokuviin, koska niin kuuluu tehdä; toisaalta vastarakastunut hyrisee sisältä hautajaisissakin.

Ilo on vaarallista. Se voi muuttaa maailmaa. Ilosanoma, evankeliumi, lähti liikkeelle yhdestä historian pisteestä ajassa ja paikassa. Niin voimakas sen vaikutus ihmisissä on ollut, että se on läpäissyt vuosituhansia ja kaikki mantereet, muuttanut elämän toisensa jälkeen.

Kulttuurimme lepää sen olettamuksen varassa, että rakkaus on kaikkein tärkein tunne. Entä jos se onkin ilo?

Väitän, että ilo on monille meistä vaikein tunne. Vihaa ja surua siedetään paljon paremmin kuin iloa, rakkautta ihannoidaan sen kaikissa muodoissa, mutta puhdas, hersyvä ilo ei suostu sääntöihin tai rajoihin, se ei suostu kesyyntymään, vaan pursuilee villinä ja elävänä joka paikkaan.

Sinikka Pietilä

Kuvat Pixabay

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *