Ristiveto

Joukossa pelkääminen ei ole rohkeutta

Tällä viikolla kirkolliskokousta vietetään Turussa. Demokraattisesti valitut edustajat ovat saapuneet paikalle päättämään kiperistä evankelisluterilaista kirkkoa koskevista kysymyksistä. Vähäisin niistä ei ole kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta.

Edustajia näyttää yhdistävän sarja erilaisia pelkoja. Osa pelkää sitä, että homoja aletaan vihkiä kirkossa ja osa taas sitä, että kaikkien ihmisten vihkimisestä ei saada tehtyä päätöstä.

Pohjoismaiset sisarkirkot ovat päättäneet siitä, että heidän luterilaisen tunnustuksensa mukaisesti hetero- ja homoparit saavat samat kirkolliset toimitukset. Suomessa hallinnollinen ja kirkkopoliittinen tilanne on varsin mutkikas ja täällä ei saada aikaan päätöstä asiassa suuntaan eikä toiseen. Asian yksi tulppia on se, että kirkolliskokouksessa asian päättämiseen vaaditaan ¾ osaa äänistä.

Varsin suuri joukko pappeja vihkii homopareja. Kaikille hääpareille löytyy siten varmasti vihkipappi. Tämä pappien ryhmä katsoo noudattavansa kirkkolakia ja kirkkojärjestystä. Osa hiippakuntien tuomiokapituleista on tuominnut menettelyn näiden dokumenttien vastaisena. Tämä johtuu siitä, että kirkkolaissa ja järjestyksessä ei mainita tämänkään viikon päätösten jälkeen mitään vihittävän parin sukupuolesta. Periaatteessa uskonnollinen yhdyskunta voisi säätää, että se vihkisi vain heteropareja, mutta se pitäisi säätää jossakin. Tätä aukkoa on yritetty selittää pois vihkimiseen kielteisesti suhtautuvien toimesta vetoamalla kirkkokäsikirjaan, jossa käytännön ohjeissa mainitaan sana sulhanen ja morsian. Hiippakuntien näkemyksissä on sävyeroja, mutta vihkineen papin on syytä pelätä kutsua piispan puhutteluun varsin monessa hiippakunnassa. Sekavassa tilanteessa kirkon viralliseksi kannaksi on muodostunut etenkin piispojen taholta, että homopareja ei vihitä. Yhtenä pelkona voi nähdä myös pelon järjestäytyneen hierarkian murtumisesta. Tätä sotkua tullaan puimaan hallinto-oikeudessa.

Ne hengelliset ryhmät, jotka voimakkaimmin vastustavat kirkossa vihkimistä näkevät kirkkohäiden luopumisena evankeliumista ja oikeasta julistuksesta. Se on suuri pelko.

Kirkon ympyröissä kaivataan usein teologista keskustelua ei-keskustelumielessä. Usein taustamotiivina on pelko siitä, että jokin muu kuin oma mielipide ei tule vallitsevaksi. Viime aikoina yhä useammin on mainittu että teologinen keskustelu naispappeudesta olisi jäänyt kesken 1980-luvulla. Se on pelottavaa, sillä naispappeus on ollut käytännössä Suomessa 30 vuotta ja jos siihen mennessä ja sinä aikana ei ole keskusteltu tarpeeksi, lienee kysymys jostain suuresta pelosta.

Suurin osa kirkon jäsenistä ei kuulu aktiivisiin hengellisiin ryhmiin. Heidän äänensä ei juuri kuulu hallinnossa, sillä seurakuntavaalien aktiivit edustavat pääsääntöisesti jotakin hengellistä pienempää viiteryhmää. On pelottavaa että valta luovutetaan pienelle joukolle. Ensi syksynä voisi hyvin aktivoitua seurakuntavaaleissa myös suuri enemmistö, mutta pahoin pelkään ettei niin käy.

Evankeliumikirjoissa tulee pelko esille monta kertaa. Enkeli kehottaa jouluevankeliumissa olemaan pelkäämättä, koska hänellä on ilosanoma. Opetuslapset pelkäävät, mutta Jeesus kuittaa pelon toistuvasti. Olisiko pelon ylittäminen ja rohkeana oleminen myös jotenkin kristinuskon ydintä?

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *