Vuosia sitten kävin Ruotsin puolella seminaarissa. Siellä eräs paikallinen nelikymppinen partiojohtaja kertoi siitä, miten työkaverit vitsaillen nälvivät hänen partioharrastuksestaan. ”Montako mummoa tänään autoit kadun yli?” ”Saitteko lasten kanssa solmut solmittua?” ”Jaahas, miten monta pappaa olet tänään taluttanut?” Menestynyt uramies ei saanut vastattua näihin naurun sävyttämiin kysymyksiin. Hymyili vain vaivautuneesti takaisin. Heh heh.

Mutta yhtenä päivänä kaikki muuttui. Joku kyseli taas mummoista ja suojateistä. Mies oikaisi ryhtinsä, hymyili lempeästi ja sanoi vakaalla äänenpainolla: ”Meillä partiossa sitä kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi.” Sen koommin ei kukaan työkavereista enää ivannut, naureskellut tai moittinut mummojen auttamisesta. Työkaverit alkoivat kysellä, että mitä siellä partiossa oikein tehdään. Ja mies alkoi puhua.

Kirkossa ja partiossa on jotakin yhteistä. Kummankin edustajat ja jäsenet puhuvat ulkopuolisille säälittävän vähän siitä hyvästä, mitä he tekevät. Missä vaiheessa aloimme hävetä sitä, mitä olemme ja sitä, mitä teemme? Idiootit!

Jotakin jo muuttuu, onneksi. Partiolaiset näkyvät uudenlaisilla tavoilla. On Partio Pop, Partiomestari-ohjelma, vaeltajajoukkue Nepalin vuoristossa ja sen sellaista.

Mutta miten viestii kirkko ja sen jäsenet? Kuuleeko kukaan? Kiinnostaako ketään?

Kukaan ei kuule, jollemme me jäsenet puhu ääneen. Ketään ei kiinnosta, jos emme selkeästi osaa kertoa siitä, mistä pidämme tai siitä, mitä teemme. Mitä arvostamme.

Moni pohtii kirkon jättämistä. Mitä siihen sitten sanoisi. On niitä pitkästyttäviä jumalanpalveluksia, outo sanoma, vielä oudompia pappeja ja ärsyttävä kirkollisvero. Sen turvin taas on kerhoja, leirejä, partiota ja isoskoulutusta. Diakonia- ja kehitysyhteistyötä, ruoka-avustuksia. Perheneuvontaa, tukea opiskelijoille ja eläkeläisille. Sielunhoitoa ja mahdollisuuksia hiljaisuuden kokemiseen.

Meillä kirkossa sitä kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi