Vuosia sitten kävin Ruotsin puolella seminaarissa. Siellä eräs paikallinen nelikymppinen partiojohtaja kertoi siitä, miten työkaverit vitsaillen nälvivät hänen partioharrastuksestaan. ”Montako mummoa tänään autoit kadun yli?” ”Saitteko lasten kanssa solmut solmittua?” ”Jaahas, miten monta pappaa olet tänään taluttanut?” Menestynyt uramies ei saanut vastattua näihin naurun sävyttämiin kysymyksiin. Hymyili vain vaivautuneesti takaisin. Heh heh.
Mutta yhtenä päivänä kaikki muuttui. Joku kyseli taas mummoista ja suojateistä. Mies oikaisi ryhtinsä, hymyili lempeästi ja sanoi vakaalla äänenpainolla: ”Meillä partiossa sitä kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi.” Sen koommin ei kukaan työkavereista enää ivannut, naureskellut tai moittinut mummojen auttamisesta. Työkaverit alkoivat kysellä, että mitä siellä partiossa oikein tehdään. Ja mies alkoi puhua.
Kirkossa ja partiossa on jotakin yhteistä. Kummankin edustajat ja jäsenet puhuvat ulkopuolisille säälittävän vähän siitä hyvästä, mitä he tekevät. Missä vaiheessa aloimme hävetä sitä, mitä olemme ja sitä, mitä teemme? Idiootit!
Jotakin jo muuttuu, onneksi. Partiolaiset näkyvät uudenlaisilla tavoilla. On Partio Pop, Partiomestari-ohjelma, vaeltajajoukkue Nepalin vuoristossa ja sen sellaista.
Mutta miten viestii kirkko ja sen jäsenet? Kuuleeko kukaan? Kiinnostaako ketään?
Kukaan ei kuule, jollemme me jäsenet puhu ääneen. Ketään ei kiinnosta, jos emme selkeästi osaa kertoa siitä, mistä pidämme tai siitä, mitä teemme. Mitä arvostamme.
Moni pohtii kirkon jättämistä. Mitä siihen sitten sanoisi. On niitä pitkästyttäviä jumalanpalveluksia, outo sanoma, vielä oudompia pappeja ja ärsyttävä kirkollisvero. Sen turvin taas on kerhoja, leirejä, partiota ja isoskoulutusta. Diakonia- ja kehitysyhteistyötä, ruoka-avustuksia. Perheneuvontaa, tukea opiskelijoille ja eläkeläisille. Sielunhoitoa ja mahdollisuuksia hiljaisuuden kokemiseen.
Meillä kirkossa sitä kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi
Kirkko tekee paljon hyvää, musiikkityössäkin! Missä muualla olisi ammattimuusikot vetämässä ILMAISIA, kaikille avoimia musiikkiryhmiä, kuoroja, orkestereita, yhtyeitä ja kerhoja ja vaikka mitä. Parasta diakoniaa mitä olen itse seurakunnassani musiikityössä voinut tehdä on Kehittyvien laulajien kuoron vetäminen. Kuorossa laulaa noin 150 laulajaa. Suosittelen. Näitä kuoroja alkaa olla jo ympär
i Suomen.
Kiitos Sirpa hyvästä huomiosta!
Kirkko tekee paljon hyviä juttuja, jonne ihmiset ovat tervetulleita ihan sellaisena kuin ovat. Monilla on kokemus upeista ripareista ja isostoiminnasta. Sitten tulee tyhjiö ja ihmiset kadotetaan. Ei enää olekaan mitään, mikä houkuttaisi. Toiminnan tulisi olla myös sellaista, että siinä voisi ola mukana siten kuin itse haluaisi ja silloin kun itselle sopisi. Näitä varmaan on, mutta löytääkö niihin?
Kiitos Lauralle hienosta kirjoituksesta!
Kiitos hyvästä kommentista, Katja!
Olet oikeilla jäljillä, itsekin olen saman asian huomannut. Moni nuori jää tyhjän päälle aktiivisen seurakuntanuori-ajan jälkeen. Toisaalta monella riparista nauttineella ei ole aikaa osallistua vaikkapa isos-toimintaan. Miten kohtaisimme nämä kaksi ryhmää ja viestimme heille, että ovat meille tärkeitä?
Yksi ongelma on varmasti työntekijäjohtoisuus toiminnassa: työntekijöillä on vain x-määrä aikaa (tai kertakaikkiaan ei kiinnostusta). Pitäisi olla rohkeampi, avata ovet seurakuntalaisille. Kaikkea toimintaa ei työntekijän tarvinne valvoa ja järjestää.
Kun uskallamme ottaa seurakuntalaiset mukaan ja antaa heille tilaa tehdä mielekkäitä juttuja, voimme taas kutsua seurakuntaa yhteisöksi.
Mutta minkälainen toiminta kiehtoisi nuorta aikuista tai ruuhkavuosia elävää isää? Lauantaibrunssit? Kirkkopiknikit? Isä-lapsi -toiminta? Kirkko-oluet? Olympialaisten seuraaminen screeniltä kirkon pihalta? Samalla voisi jakaa leivästä, hiljentyä hetkeksi, pohtia elämän tarkoitusta, arkisia asioita…
Kiitos tilaisuudesta.
Kuuluin nuorena Porissa seurakunnan poikiin,”joka poka”. Vetäjänämme pastori Rönneikkö. Viihdyin hänen seurassaan. Toisen kerran lähestyin kirkkoa aktiivisesti nuorena perheenisänä, liittymällä Teljän seurakunnan kirkkokuoroon. Lauloinkin siellä jonkin aikaa. Samaan kuoroon kuului nuori pappi, jonka nimeä en muista, joka jostain syystä halusi aina nälviä jostain. Kerran esiintyessämme hän astui varpailleni ja jäi eteeni selin seisomaan tokaisten”etten kai häiritse”. Käytös ja tokaisu riitti minulle. Tämän jälkeen en ole vaivannut pappeja enkä kirkkoa. En voi sietää epäoikeudenmukaisuutta ja ylimielisyyttä. Olen yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, yrittäjä ja perheenisä. Tämä nuori kaveri ei ollut tehtävänsä tasalla. Kirkon pitäisi kouluttaa pappinsa, ennen kuin päästävät vaativiin tehtäviin ihmisten pariin. Ihmiset eivät nöyristele raakileita eivätkä ketään ihmisiä. Korkeimman edessä kyllä nöyrrytään, kuten minäkin. Pidän suoran yhteyden korkeimpaani, enkä anna kenenkään raakileen vääristää suhdettani. Kohdatessani kypsän ihmisen, keskustelen hänen kanssaan.
Vastaan toisinaan huonosti käyttäytyvänä pappina. Pahoittelen nälvimistä ja huonoa kohtelua, josta olet kärsinyt.
Muistelen valituksia, joita minusta, syrjäänvetäytymisestäni ja suorapuheisuudestani on tehty. Tiedän itseni sosiaalisesti kömpelöksi, ja toisinaan mielessäni käy ajatus, olisiko sitten parempi etten olisi pappi ollenkaan kuin että toisinaan pahoitan käytökselläni ihmisten mielen pappina.
Minua on rohkaissut jatkamaan ajatus ihmisen keskeneräisyydestä, siitä että kukaan ei voi aina miellyttää kaikkia. Ihmisillä on erilaisia tarpeita, toiveita ja huumorintajuja. Täydellisen ymmärtäjän itse kukin löytänee vain Luojastaan ja Vapahtajastaan. Silloin, mutkan kautta, papin tökeryyskin voi kääntyä iloksi: minusta ei ole kenenkään pelastajaksi, mutta voin tavalla tai toisella ohjata ihmisiä ainoan Pelastajan luo suoraan, niin kuin Sinäkin olet suorassa yhteydessä korkeimpaasi.
Toivon silti tiellesi lisää kypsiä ihmisiä ja hyviä keskusteluja!