Ristiveto

Hyvä peli on kuin hetki kirkossa

Rakastan pelaamista, mutten ole taitava pelaaja. Ensimmäisen pelikonsolini sain lahjaksi myöhäisessä teini-iässä ja PC-peleistä innostuin vasta lähempänä kolmeakymmentä. Pelaan lautapelejä, korttipelejä ja roolipelejä, mutta niissäkin nautin enemmän yhteistyöpeleistä, kuin kilpailusta. Olen enemmän pelailija kuin pelaaja (ja miten ihanaa, että suomen kieli tarjoaa vaihtoehdon!), mutta yhtä kaikki saan peleistä iloa.

Miksi? Koska nautin tarinoista. Erityisesti videopelien kohdalla jokainen peli kertoo oman tarinansa. Olipa pelin päähenkilö millainen tahansa, samaistuinpa häneen tai en, peilaan samalla tapahtumia omiin ajatuksiini. Miten olisin itse valinnut? Mitä olisin itse tehnyt? Jokainen peli on matka omaan itseen.

Joskus peli tekee lähtemättömän vaikutuksen. Ensimmäisiä pysäyttäviä pelikokemuksiani oli videopeli nimeltä Journey (2012). Pelaaja liikkuu valtavassa autiomaassa, etsien tietä eteenpäin. Autiomaassa on mahdollista kohdata muita samaan aikaan pelaavia ja yhteistyöllä edetä aavikon halki. Pelaajien ainoa kommunikaatiotapa on kuitenkin hahmojen musikaalinen ääntely, eikä pelaajaa voi mitenkään tunnistaa. Journey opetti minulle yhteyttä, avun antamista ja saamista yli kaikkien rajojen. Vastaavaa yhteyttä olen kokenut erilaisissa hartaushetkissä – sanatonta ja silti yhdistävää yhdessäoloa. Omalla tavallaan Journey oli minulle hengellinen kokemus.

Journey-pelissä pelaajaa odottaa avoin erämaa. (Lähde: Jacksepticeye-youtuberin pelivideo)

Myöhemmin moni peli on tehnyt minuun vaikutuksen. Erityisen voimakkaan pelin jälkeen löydän itseni usein hiljaisuudesta. Se on samaa hiljaisuutta, jota koen astuessani kirkkoon. Siinä on läsnä jotain suurempaa, jossa voin levätä.

Pelit saavat minut myös pohtimaan monenlaisia teemoja. Abzu (2015) sai minut miettimään luomakuntaa ja ihmisen osaa. Gris (2018) auttoi minua ymmärtämään menetyksen, surun ja luopumisen kokemuksia. Detroit: Become Human (2018) oli täynnä ihmisyyden, olemassaolon merkityksen ja elämän tarkoituksen kysymyksiä. Näihin peleihin liittyy omien ajatusteni kautta merkityksellinen hengellinen ulottuvuus – se on osa pelien hienoutta. Jokainen pelaa ja tulkitsee niitä tavallaan.

Abzu on välähdys siitä, miten hauras luonnon tasapaino voi olla. (Lähde: Steam)

Onni on elää maailmassa, jossa voin nauttia peleistä myös muiden pelaamina. Siinä missä joku katsoo TV-sarjaa, voin minä seurata pelistriimiä ja kokea pelin tarinan, vaikkei kyseinen peli näin kasuaalilta pelailijalta onnistuisikaan. Silti pelit koskettavat ja kokemuksen voi jakaa lukemattomien muiden osallistujien kanssa. Samaa osallisuutta etsin, ja ajoittain myös löydän, kirkosta.

Pitkä peli voi olla kuin retriitti oman mieleni sopukoissa. Kun pelaan, hiljennyn, olen läsnä, rukoilenkin. Muutama vuosi sitten muuan rippikoululainen halusi esirukouksessa kiittää Jumalaa videopeleistä. Kiitos on edelleen paikallaan, erityisesti kuluneen vuoden aikana. Tämä on osa minun hengellisyyttäni.

Sofia Flinck

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *