Käyn terapiassa. Se on osa prosessia, jonka avulla yritän löytää tapoja elää aiempaa rauhallisempana ahdistuneisuushäiriöisenä maailmassa, jossa ahdistukseen on valitettavasti lisäsyitä yltäkyllin.

Hetkestä, jolloin totesin, että terapia voisi olla se mitä tarvitsen, siihen että aloitin terapian, meni noin puoli vuotta. Ainoa vain, että minun kokemukseni on poikkeus, ei vakio. Syitä on monia, mutta yksi selkeä on ainakin se, että terapeutin löytäminen on usein pitkä prosessi ja voi olla väsyneenä pohjattomalta tuntuva suo.

Keskiviikko 19.4. on opiskelijoiden mielenterveyspäivä. Opiskelijoiden osalta terapiaan pääsyyn menee yleensä vielä enemmän aikaa ja vaikka Kela-tuki työssäkäyvälle mahdollistaa terapian, ei se opiskelijan budjetille ole ollenkaan sama asia. Toisaalta kaikille pitkä terapia ei ole se mitä tarvittaisiin, vaan lyhytterapian eri vaihtoehdot ja nettiterapiamuodot toimivat hyvin. Kunhan vain ensin olisi käsitys siitä minkälainen terapia voisi olla itselle parasta.

Kun opiskelijoiden mielenterveyshaasteista puhutaan, ei kuitenkaan oikeasti ole kyse vain siitä minkälaista terapiaa on tai ei ole tarjolla – tai edes kuinka paljon. Ei silloin kuin mielenterveysoireita on noin 30 prosentilla opiskelijoista. Silloin ei ole kyse vain yksittäisen ihmisen elämän haavoista, vaan koko ympäröivän yhteiskunnan asettamien vaatimusten vaikutuksesta yksilöiden elämään. Siitä, että koko ajan vaaditaan oppimaan ja työskentelemään enemmän, nopeammin ja paremmin. Siitä että rikkinäisyys pitää salata, erehdyksiä ei sallita ja avuntarve on epäonnistumisen merkki. Eli siitä, että inhimillisyydelle ei ole tilaa.

Tähän aikaan liittyy myös se, että ihmiset aina vain useammin elävät ja asuvat yksin – ja opiskelijoiden ollessa kyseessä lisäksi ahtaasti. Moni kokee, että ei ole oikein mitään luontevaa paikkaa ja tapaa tulla osaksi yhdessä olemista. Kaikki eivät halua elää yhdessä toisen tai toisten ihmisten kanssa, mutta ensisijaisesti me kaikki tarvitsemme silti toisiamme kasvaaksemme ihmisinä, saadaksemme tukea ja apua niitä tarvitessamme ja osataksemme olla ihmisiksi.

Me kaikki tarvitsemme sitä, että tulemme nähdyksi ja että saamme kokea tulevamme hyväksytyksi sellaisena kuin olemme. Me kaikki tarvitsemme sitä, että saamme olla erehtyviä ja rikkinäisiäkin ja että yhdessä jonkun toisen tai toisten kanssa voimme alkaa tunnistaa tunteitamme, pohtia asioita ja pikku hiljaa löytää myös ratkaisuja.